Kun hovineuvos oli kuullut itseänsäkin tässä mainittavan, riensi hän, aamukauhtanaansa puettuna, saliin ja tuli sinne juuri ennenkuin Anna ehti vastata näihin rouvan viimeisiin sanoihin. Viittaus herran kädestä sai Annan vaikenemaan ja vetäytymään pois.
Samassa alkoi rouvan rinnasta nousta vihan katkaisemia, korisevia hengähdyksiä ja hän purskahti kovaan hysteriseen itkuun, joka kuului keittiöön saakka. Miehensä auttamana vaipui hän rentonaan salin sohvalle…
Päivällisen jälkeen samana päivänä, noin kello seitsemän aikaan, tuli
Anna rouvan luo ja pyysi päästä ulos koko illaksi.
— Mene! vastasi toinen lyhyesti. Minä en tahdo sinua koskaan enää nähdä!
V.
Kun kultaseppä Oittinen itseensä suuttuneena oli palannut kirkosta kotia, teki hän lujan päätöksen, ett'ei hän tulevana sunnuntaina menisi "seuraan", vaikka Anna oli hänelle sanonut silloin ehkä menevänsä sinne. Ja koko viikon pysyi hän tässä päätöksessänsä.
Tuon kohtauksen jälkeen kirkon edustalla oli hän tuntenut jo samana iltana rakkautensa ikäänkuin laimistuneen ja samalla tunsi hän myöskin aivan kuin hän uudestaan olisi herännyt entiseen, hauskaan poikamieselämäänsä, ravistettuansa pois hartioiltansa jotakin ikäänkuin rasittavaa ja tuskallista — ikäänkuin kiven, vaikk'ei se ollut kivikään, ikäänkuin pölyä, vaikk'ei se ollut pölyäkään. Unelta se lopuksi rupesi hänestä näyttämään, mutta niin tuhmalta unelta, että hän yht'äkkiä nousi tuoliltansa ylös, meni ikkunan luo ja alkoi rallattaa niin kovasti, että sillä itseänsäkin hämmästytti.
Mutta se rakkaus kun on niin ihmeen kummallinen kappale! Varsinkin tahtoo se hullunkurisuuttaan näyttää niissä ihmisissä, jotka se ennen on rauhaan jättänyt, vaan joita se vanhemmalla i'ällä vaivaamaan rupee. Silloin se tekee semmoisia tepposia, että älä Herra saata! Ja nyt se juutas teki semmoisen Oittisparallekin!
Tuskin oli viikkoa vähäsen alkanut kulua, niin alkoi siellä kultasepän sydämen sopukassa tuntua aivan kuin joku olisi siellä nakerrellut tahi kaivellut. "Ei suinkaan siellä hiiri ole, koska se noin nakertelee?" tuli hän ajatelleeksi, mutta samassa vastasi hän itse itsellensä: "Ole joutavia! Mato se on, koska se noin kaivelee". Ja hän aikoi mennä jo lääkärin luo ajaaksensa madon toista tietä pihalle, mutta muisti samassa ja sanoi: "Hullukos minä olen? Mahassahan ne madot ovat, eikä tuossa vasemman puolisten kylkiluiden alla! Ell'ei minulla vain mahaa sydämen kohdalla ole? No, jo perhana se olisi koko hirveä juttu!"
Mikäli sitte viikkoa kului, sikäli tuo tunne kävi yhä valtavammaksi ja ihan se alkoi vasenta puolta niinkuin kallistaa sinne päin, missä "seuran" silloinen koti oli. Torstaina oli Oittinen vielä kahdella päällä: "mennäkö vai eikö mennä?" Perjantaina ajatteli hän, että "mikäs siinä olisi mennessä; enhän minä sinne mene muita kuin itseäni varten ja olenhan minä siellä käynyt ennenkin". Lauantaina sanoi hän, että "huomenna minä menen seuraan" ja sunnuntaina: "tänäänhän minä pääsen seuraan." Ja ihan se oli kuin hän olisi oikein sitä iltaa odottanutkin. Jotta aika pikemmin kuluisi, meni hän aamulla taaskin kirkkoon… "Jo se Oittinen nyt alkaa toden perään vanhuuttaan potea, kun se käy ihan joka pyhä kirkossa", ajatteli taas sama pilkkakirves… Mutta "sitä yhtä ihmistä" ei sinä pyhänä kirkossa ollut. Ja Oittinen tuli kotiansa, söi sitte päivällisensä ja sen päälle kävi hän nahkasohvallensa loikomaan ja nukahti…