Ja ihan uneksimatta hän siinä makasi, niin makeasti, niin makeasti, että sylki oikein vuoti vasemmasta suupielestä. Eikä hän herännyt ennen, kuin hän tunsi, että jokin ikäänkuin nosti hänen molemmat jalkansa ilmaan ja lennätti ne sitten syrjään lattialle, niin että toinen tohveli tupsahti uunin luo sylkylaatikkoon ja hän itse seisoi suorana sohvansa edessä. Sitte hierasi hän molempia silmiänsä ja ajatteli: "Kah! Seuraanhan sitä minun piti lähteäkin?"
Mutta katsottuaan kelloansa, huomasi hän, että vielä oli aikaa, otti piippunsa ja pani sen täyteen tupakkia. Sen jälkeen istuutui hän, toinen jalka sukkasillaan, sohvallensa ja nielasi pari, kolme niin makeata savua, että hän oikein tunsi niiden hyvyyden sydänalassaan. Ja niin hyviltä tuntuivat ne, että hänen täytyi vasemmalla kädellään oikein hivellä liivinkin päältä sitä kohtaa. Ja sitte vasta päästi hän ne savut, suu pyöreänä, kuin tykin reikä, yhtä haavaa ulos, niin että puoli huonetta jo oli, kuin höyryävä sauna. Niinikään vähän aikaa nautittuansa, päätti hän ruveta pukeutumaan.
Mestarin saappaat ja kalossit piti vanhan Eevan uudestaan kiillottaa, vaikka hän sen jo oli tehnyt sinä aamunakin, ennen kuin mestari kirkkoon meni. Mutta oli ollut vähän "roskainen" ilma ja ne olivat ryvettyneet, ett'ei sitä sellaisissa ilennyt "seuraan" mennä. "Useinpa mestari onkin alkanut seurassa käydä", — sanoi vanha Eeva saappaita tuodessaan ja pannessaan ne oven luo, uunin viereen, sekä samalla katsoen kierolla silmällään mestariin. "Usein", — vastasi toinen, ikäänkuin ajatuksissaan, ja sillä meni Eeva keittiöönsä. — Silloin oli kultaseppä Oittinen juuri ehtinyt saada mustat housunsa jalkaan, kun Eeva toi saappaat sisään, niin ett'ei tämä häntä nähnyt muutoin, kuin paitahihasillaan, ilman liivittä. "Panenkohan minä tuon avorintaisen liivin tänään päälleni vaiko tuon, joka on kahdeksalle napille tehty?" ajatteli Oittinen ja päätti ottaa sen avorintaisen, koska aamulla oli tullut puhdas paita, melkein uusi, päälle otetuksi. Ja sitte otti hän pitkän, mustan takkinsa yllensä, mutta se takki oli vähän pitempi, kuin siihen aikaan oli muoti käyttää. Vaan "ei siitä mitään, se käy kyllä päinsä minun ikäiselle miehelle" ja Oittinen oli valmis lähtemään.
Koska vielä ei ollut kovin myöhäinen, astui hän seuraan hyvin taitavasti ja verkalleen, mutta mikä siinä lie ollut: hän saapui sinne kuitenkin ihan ensimäisinä. Paitsi palvelijoita ei siellä ollut muita, kuin "puhvettineiti", sen illan "isännät" ja se ylioppilas, jonka sinä iltana oli luento pidettävä sekä pari "mestaria", jotka tupakkahuoneessa dominoa pelasivat. Isännät istuivat tupakoiden pilettipöydän oven luona ja juttelivat keskenään; ylioppilas taas käveli, kädet selän takana, nurkasta nurkkaan, hiukan rauhattomana, ikäänkuin ainettansa ajatellen, puhuen väliin muutaman sanan isäntien kanssa, lähti sitte taas kävelemään, käveli ja kääntyi kerran huoneen peränurkkaan päin, otti povitaskustansa täyteen kirjoitetun vihon, silmäili hiukan sitä ja pani sen taas takaisin taskuun. Sitten meni hän sinne, jossa sanomalehdet seinällä säilytettiin, katseli kotvan aikaa, minkä tukun ottaisi ja otti "Keski-Suomen", jota hän kävi lukemaan nurkassa olevan pyöreän pöydän ääressä.
Kun kultaseppä Oittinen katsoi isoon tanssisaliin, niin ei sielläkään näkynyt muita, kuin pitkin seiniä rivitettyjä tuoleja ja tuolla näyttämön viereisen ikkunan luona soitikko. Salista oikealle olevasta naisten huoneesta kuului kahden naisen puhelua; ne olivat sen illan emännät, jotka siellä kuvalehtiä katselivat ja tarinoivat keskenänsä eräästä ikävästä, "seuraa" koskevasta jutusta. Odottaessaan istuutui Oittinen viidennelle tuolille, ovesta päin lukien, ja alkoi lukea kuinka monta tuolia salissa oli, ensin luki hän ikkunain puoleisen seinän. Ja lukemisensa uudisti hän kolme kertaa, ennen kuin sai oikein.
Vähitellen rupesi kuitenkin ihmisiä kerääntymään ja noin kolmenneljännes tunnin kuluttua oli siellä niin paljon, että ylioppilas luuli voivansa alkaa luentonsa. Tämä nuorukainen oli vasta yhden vuoden ollut ylioppilaana; hän oli filoloogi, ja oli jo ehtinyt lukea yhtä ja toista tiedekuntansa aineista. Osaksi tältä, mutta samalla yleisinhimilliseltäkin alalta oli hän luentonsa aineen valinnut.
"Arvoisat kansalaiset!" — alkoi hän — ja alussa hänen äänensä hiukan värähteli, mutta sitte se kohta tyyntyi: — "minä tiedän ja näen (ja hän katsoi merkitsevästi ympärillensä), että tällaiset luennot ylipäänsä eivät huvita 'seurassa' kävijöitä ja sentähden olenkin hyvin vastahakoisesti ottanut luentoa pitääkseni, olletikin koska varsin hyvin tunnen, ett'en minäkään voi mitään hauskempaa tarjota. Kun nyt kerran kuitenkin olen tähän ryhtynyt, olen valinnut sellaisen aineen, että se, jos se hiukan voisi huvittaakin, samalla olisi opettavainenkin. Sillä emmekös me, esimerkiksi, melkein joka päivä naura, vaikka aniharva meistä kuitenkin tulee ajatelleeksi tahi tietää, mikä nauru oikeastaan on ja mikä naurun synnyttää, puhumattakaan siitä, että moni nauraa ihan ilman syytäkin. Uskallan siis pyytää vähän aikaa saada koettaa teidän hyväntahtoista kärsivällisyyttänne tästä aineesta puhuessani."
Tämän alkajaispuheensa jälkeen otti ylioppilas povitaskustansa vihkonsa ja alkoi siitä lukea selvällä äänellä.
"Suuri saksalainen filosoofi Kant määritteli naurun seuraavalla tavalla" niin alkoi hän ja mainitsi, mitä Kant naurusta sanoo. Tämän jälkeen puhui hän siitä, missä naurun "ruumiillinen syntymäpaikka" on ja sanoi sen "luultavasti sijaitsevan" ihmisen vatsanpohjalla, jonka olettamuksen todeksi näkyy todistavan sekin seikka, että kun joku lihava ihminen nauraa, niin "selvään näkee" hänen vatsansa hyppivän. (Salissa kuului pientä naurua ja tirskahduksia. Siellä täällä näki todellakin jonkun suuren vatsan hyppivän ja kaikkikin, paitsi niiden omistajat, katselivat häpeissään vatsojansa). Tämän jälkeen kääntyi puhuja naurun "siellutieteelliseen" puoleen ja koetti tehdä selkoa siitä, kuinka monta eri lajia naurua löytyy. Hän luetteli "sydämellisen, harmittoman naurun", "pilkan naurun", "naurun, jonka läpi kiiltää kyyneleitä" j.n.e. "Kalevalassa", sanoi hän, puhutaan tosin "naisten naurusta", mutta se oikeastaan ei kuulu mihinkään erityiseen naurunlajiin, jonka tähden he (!) ovat luettavat "tyhjän naurajien" luokkaan. (Tästä muutamien naisten suu meni hiukan nyrpälleen, mutta toiset nauroivat harmittomasti tällekin. Miesten kesken oli sen sijaan tästä suuri ilo. Yksi jo huusi "hyvin" ja toinen paukahutti kerran kämmeniään yhteen, mikä yksinäinen paukaus vieläkin enemmän yllytti nauravien naurua. — Sillä välin oli väkeä jo "seuraan" lisääntynyt niin, että väliköstä kurkisteli päitä toinen toisensa yli, uskaltamatta luennon kestäessä tulla saliin, nämä kun juuri olivat niitä, jotka tahallaan myöhästyivät, etteivät tarvitsisi ikävää luentoa kuunnella. Salista kuuluvat naurun puuskat houkuttelivat heitä kuitenkin ovelle.) Naurun eri lajeista johtui luennon pitäjä sitte kysymykseen: "Mitkä ovat ne ulkonaiset vaikuttimet, jotka naurun synnyttävät?" johon hän otti vastataksensa. Selitettyään ne ensin tieteellisesti, otti hän useita esimerkkejäkin, monia Aleksis Kiven teoksista, ja ne huvittivat kuulijoita paljon. Puhuja sanoi nyt joutuneensa "koomillisuuden" alalle ja luetteli koomillisuuden kaikki eri muodot, valaisemalla nekin aina jollakin hauskalla kuvalla. Jos minun luentoni, esimerkiksi, sanoi hän, nyt on mennyt "penkin alle", niin on se kuulijoistani koomillista, sillä he ovat odottaneet enemmän, kuin minä olen voinut antaa, ja sillä lauseella lopetti hän sitte kaikkien mielihyväksi luentonsa. Ei niin, että he olisivat olleet hyvillään luennon loppumisesta, vaan päinvastoin. Kaikki sanoivat, nauraen ja käsiänsä paukutellen, että "niin hauskaa luentoa emme ole kuulleet koskaan". Ja ne, jotka olivat tulleet myöhään, alkoivat katua, etteivät olleet saaneet kaikkea alusta alkaen kuulla.
Näiden myöhästyneiden joukossa olivat Anna ja Liisakin. — Kohta sen jälkeen kuin Anna oli saanut rouvalta ulospääsyluvan noilla viimeisillä sanoilla: "Mene! Minä en tahdo sinua koskaan enää nähdä", lähti Anna serkkunsa luo. Vaan jo matkalla sinne alkoi hän lohduttaa itseänsä ajatuksella, että "vaikkapa kiukkuinen luonteeni puhkesikin ja minut nyt laitettaisiin pois, niin onhan minulla kultaseppä Oittinen, johon heti voin turvautua." Ja hän muisti samassa edellisenä pyhänä vastanneensa Oittiselle, tulevana sunnuntaina menevänsä "seuraan". "Varmaan on hän siis siellä tänään ja sinne pitää minunkin mennä, vaan Liisa on saatava mukaan", ajatteli Anna ja riennätti kulkuansa Liisan luo, päätettyään sinä iltana olla oikein kohtelias kultaseppä Oittiselle.