— Enpä minä anna koskaan itseäni käskeä, vastasi siihen Anna, hiukan närkästyneenä, vaikk'ei niin paljon kavaljeerinsa sanoista kuin muistaen aamuista tapahtumaa hovineuvoksen rouvan kanssa…
— Figurez, les dames! Damyi figurirujut! Daamit solo! komensi samassa monikielinen tanssin johtaja, muuan apteekin oppilas, joka oli "seuran" paras ja uutterin tanssija.
"Oho!" ajatteli Oittinen, sillä aikaa kuin hänenkin daaminsa figureerasi: — "Onpas siinä pippuria, kun jo noin pian vihastui. Eikä hän edes ymmärtänyt minun sanojanakaan oikein." Tästä huolimatta astui Oittinen iloisesti pari askelta daamiansa vastaan, teki pienen syrjäaskeleen ja käänsi veikeästi oikean olkapäänsä eteenpäin, otti sitte Annaa molemmista käsistä ja pyöräytti hänet hänen tuolinsa eteen.
— Suokaa anteeksi, jatkoi kavaljeeri, te ette ymmärtänyt oikein, mitä minä tarkoitin. Ajatukseni oli, että jokainen ihminen viihtyy omassa kodissaan paraiten ja tahtoo sitä rakentaa niin pian kuin mahdollista. Eikä niin tee ainoastaan ihmiset, vaan linnutkin keväisin kodiksi kortensa kokoon kantavat, sanoi hän runollisesti.
— Se on ihan oikein. Sen ymmärrän varsin hyvin. Ja varsinkin pyrkii siihen vanhemmaksi tultuansa, mutta nuorena rakastavat linnutkin vielä ulkona lenneskellä.
Tässä vastauksessa oli paljon sanottu, mutta sitä ei Oittinen heti silloin oivaltanut. Perästäpäin ja vähitellen ymmärsi hän sen oikein ja silloin tuli hän ajatelleeksi, että "ei se tyttö vastannut niinkään tuhmasti".
Tanssin johtaja komensi silloin galoppia ja Oittinen kiersi lujasti kätensä Annan kauniin vartalon ympäri. Oittinen tunsi kyllä katkenneen korsetinluun käden rannetta painavan, mutta sanoi hilpeästi:
— No, lennetään sitte mekin, niin kauan kuin nuoria ollaan…
… Ja lintuja, jatkoi Anna. — Ja sitte he lensivät niin, että siipien käret toisiakin lentäviä hipaisivat.
Näin jatkui tanssi ja siihen tapaan puhelu. Mutta sitte tulivat lopputuurit ja katkaisivat hartaan keskustelun, jonka nyt täytyi rajoittua vaan yleisiin puheenparsiin ja jokapäiväisiin lauselmiin.