— Koska minulla on täällä niin vähän hyviä tuttavia, niin sallinette minun tanssia tämänkin katrillin kanssanne, ja hän pani kovan painon, niinkuin viiden leiviskän puntin, "hyviä" sanan päälle.
— Kiitoksia! Vallan kernaasti, vastasi Anna ja katsoi niin viekkaasti Oittiseen, että tätä ikäänkuin hiukan pyörrytti. Hän tunsi, että nyt se Anna häntä rakasti, mutta hänen silmissänsä oli hän samalla näkevinään sekä taivaan että helvetin. Kuitenkaan ei Oittinen ollut koskaan ennen ollut niin mielissään kuin silloin.
Ja se puhelukin oli tämän katrillin aikana paljoa tuttavallisempi, kuin se koskaan ennen oli ollut. Tuntui aivan kuin he molemmat olisivat olleet jostakin ikäänkuin juovuksissaan, vaikk'eivät he olleet mitään väkeviä nauttineet. Olipa Oittinen jo ruveta puhumaan siitä, ett'ei se raittiusasia tämmöisissä tapauksissa voisi vaikuttaa niin mit'ikään. Mutta sen hän kuitenkin jätti sanomatta, kun oli niin paljon muuta hauskempaa puhuttavaa.
Seuraus tästä kaikesta oli, että Oittinen tämän katrillin jälkeen teki päätöksen, jonka toimeen panemisen hän jätti toiseksi kertaa, mutta, että se oli tehtävä, sitä hän ei saanut päästänsä lähtemään eikä halunnutkaan. Ylipäänsä on sanottava, että tällä "seuran" iltamalla oli hyvin tärkeä merkitys, vaikka enemmän kuitenkin Oittiselle kuin Annalle.
Kun vihdoin kaikki tanssit olivat tanssitut ja aika oli lähteä pois, täyttyi ahdas välikkö, jossa oli pukeuduttava, niin täydeksi, että monien täytyi viedä vaatteensa rappusille, saadaksensa ne siellä päällensä. Toiset taas tunkeutuivat sitä tehdäksensä saliin, josta muutamat lamput jo olivat sammutetut. Näyttämöltäkin, jossa nuottitelineet nyt seisoivat ypöyksinään, oli pimeä ja sen molemmilta puolin seinältä katselivat Snellmanin ja Lönnrotin gipsiset kasvot vakaina kuin ainakin tätä tyhjenevää salia. Ja he näyttivät hyvin tyytyväisiltä, kun pääsivät rauhaan ja lepoon tuosta ihmislasten sunnuntai-ilosta.
Tässä poislähdön tungoksessa auttoi kultaseppä Oittinen palttoot Annan ja Liisan päälle, jotka lähtivät "seurasta" yhdessä kotiansakin. He olivat sanoneet ajavansa yhdessä, jonka tähden Oittinen piti joutavana tarjoutua Annaa saattamaan. Mutta pukeutuaksensa olivat hekin tulleet saliin. Ja siellä puristi Oittinen hyvästiksi Annan kättä vielä oikein kovasti, oikein hellästi.
VI.
Muutamia viikkoja oli kulunut edellä kerrotuista tapauksista ja ilman mitäkään erityistä huomattavaa. — Se ehkä kummastuttanee, että Anna vielä oli entisessä paikassaan hovineuvoksen luona. Mutta vaikka hyvin luultava olikin, ei tuolla rouvan vihastumisella kuitenkaan vielä ollut sen suurempia seurauksia.
Anna oli tosin sitä seuraavana päivänä aikonut pyytää anteeksi, vaan kuultuaan muilta palvelijoilta, joiden kanssa hän aina eli jotenkin hyvässä sovinnossa, että hänen poissa ollessansa iltasella, hovineuvoksen ja hänen puolisonsa välillä oli ollut jälleen hyvin kiivas sanaottelu ranskan kielellä ja epäilemättä hänestä, arvasi Anna kohta hovineuvoksen häntä puolustaneen ja päätti odottaa, mitä hänelle sanottaisiin. Muutamaan päivään ei rouva puhunut hänen kanssaan mitään ja hovineuvoskin sanoi hänelle lyhyesti: "Pidä sinä kalkattimesi lukkojen takana!" Mutta kohta alkoivat asiat taas kulkea entistä uraansa, Anna kun jälleen näytti, että hänen sijaansa olisi vaikea tuota pikaa löytää toista niin soveliasta. Vaan ei mikään varoitus olisi Annaan vaikuttanut niin hyvin, kuin nuo hovineuvoksen sanat, joiden merkityksen hän heti ymmärsi.
Alussa tuntui Annasta kuin hovineuvoksenkin kohtelu häneen nähden olisi muuttunut, mutta jälestäpäin tuli hän selville tästä menettelystä. Hän kuuli puhuttavan, että rouvan keväämmällä täytyi lähteä ulkomaille terveyttänsä hoitamaan, ja että hovineuvos silloin aikoi muuttaa jonnekin Pietarin lähitienoille huvilaan. Rouva antoi tämän johdosta Annalle jo hyvissä ajoin viittauksia siitä, että häntä silloin enää ei tarvittaisi ja että hän saisi toistaiseksi etsiä itsellensä toisen paikan. Hovineuvos taas ei puhunut siitä asiasta mitään ja tämä seikka piti Annaa hyvin kauan häilyvässä, pelon ja toivon välisessä tilassa. Nämäpä tunteet sitte saivatkin hänen menettelemään, niinkuin hän menetteli…