Eräänä iltana — ja silloin sattuivat molemmat sekä hovineuvos että hänen rouvansa olemaan poissa kotoa — tuli Liisa erään vanhan naisen parissa Annan luo. Anna muisti kyllä tuon naisen jossakin ennen nähneensä, mutta tunteaksensa ei hän häntä tuntenut. Tämä taas kätteli Annaa kuin vanhaa tuttua ja kohta Anna jo alkoi arvata, mitä asia koski.
Ennen kuin teekeittiö kiehumaan rupesi, vei Anna vieraansa herrasväen puolelle ja näytti heille kaikki huoneet niin tarkkaan kuin hän sen luvallisena piti. Upeutta ja komeutta ihmeteltiin kaikkialla ja varsinkin sanoi Anna salin huonekalujen punaisen ja tummemmilla kukilla koristetun samettikankaan olevan hänen mieleensä.
— Jos minä koskaan rikkaaksi tulen, niin tahdon minä saliini tällaiset huonekalut ja samanlaisesta kankaasta ovienkin uutimet. Minusta näyttää aina niin somalta, kun rouva, jos joku kelloa soittaa, seisoo vierashuoneen uutimien takana ja pää vain niiden välistä pilkistää, puhui Anna ihastuksissaan.
— Mikäpäs niitäkään estäisi saamasta, kun rikkaan miehen saatte, vastasi siihen tuo vanha nainen merkitsevästi.
Huoneet katseltuansa sijoittuivat kaikki kolme keittiön viereiseen palvelusväen kamariin, joka oli silloin Annan yksin käytettävänä, keittäjätär kun, joka oli venakko, oli kyökissä yksinään kotona. Teetä juodessa sitte käänsi vanha nainen puheensa vähitellen siihen asiaan, joka oli syynä hänen käyntiinsä.
Hän alkoi siitä "seuran" iltamasta ja sanoi, että niissä on jo "moni omansa löytänyt" ja että "seura" ylipäänsä on ollut oikea siunaus kaikille nuorille tytöille, sillä sehän on ollut ainoa paikka, jossa heillä on ollut tilaisuus tavata siivoja nuoria miehiä, kun ei Pietarin käsityöläisillä muuta varsinaista yhteiselämää ole. Sitte luetteli hän monta kunnon miestä, jotka sulhasmiehinä olivat "seuran" kaunistuksena, mutta valitti sitä, että he olivat niin "saamattomia", etteivät itse tule kosineeksi, vaikka hyviä ja kauniita tyttöjä oli enemmän kuin tarpeeksi. Sellainen kunnon sulhasmies oli kultaseppä Oittinenkin, jolla oli aivan sama vika, kuin noilla muillakin, mutta se olikin hänen ainoa vikansa, kaikki muu oli hänessä pelkkiä hyviä avuja vain. Ja tavallisesti tällaiset miehet ikäänkuin kainostelevat ja siitä syystä jäävät naimattomiksi, etteivät uskalla niitä avujansa tytöille näyttää ja ilmaista tunteitansa. Näin olisi varmaankin kultaseppä Oittisenkin käynyt, ell'ei hän olisi välittäjäksi tullut, hän kun näki ja tiesi, kuinka silmittömästi Oittinen oli Annaan rakastunut. Olihan Anna tietysti huomannut sen itsekin? Ja kukapa sitä ei semmoista miestä ottaisi? Varmaankaan ei Annallakaan ollut mitään sitä vastaan?
Näitä ajatuksiansa lausuessaan särppäsi ämmä tuon tuostakin sormiensa päille pannulta teevadilta teetä, niin että hänen lihavuudesta riippuvat poskensa alkoivat hiestyä. Lihavuudesta hän niin hirveästi ähkikin puhuessansa.
— Enhän minä hänen hyvyyttänsä enkä kunnollisuuttansa epäile, vastasi siihen Anna, vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa.
— Ja johan minä olen Annalle sanonut, kääntyi Liisa osaksi ämmän puoleen, että mitä sitä miehen kauneudellakaan tekee, jos hän siihen katsoo.
— Sitä ei koskaan viisas ja ymmärtäväinen nainen tee, sanoi ämmä kehoittavasti, puhalsi ja särppäsi taaskin teetä.