— Miettikäähän nyt vähän aikaa, jatkoi ämmä; vaan varma pitää vastauksen olla.
Anna muisti samassa, että hänen asemansa hovineuvoksen luona oli käynyt horjuvaksi. Hän toivoi tosin, että herra ei jättäisi häntä niinikään, mutta olihan sekin mahdollista, sillä kuka sitä ihmisten kaikkia oikkuja tietää. Ja hän pelkäsi jäädä ilman paikkaa, kun oli jo kevät käsissä eikä hänellä ollut mitään säästöjä siltä varalta, että hän paikattomaksi jäisi. Silmänräpäyksessä näytti Annasta, että tämä olikin hänen ainoa turvansa. Sitä paitsi auttoi ämmä häntä vieläkin tekemään päätöksensä, sanoen:
— Minä taisin unhottaa sanoa, että kultaseppä Oittinen tahtoo pitää tämän asian salassa syksyyn saakka…
Olihan siinä vielä aikaa, ennen kuin Annan kohtalo tulisi lopullisesti ratkaistuksi. Siksihän saattoi vielä paljonkin tapahtua ja muuttua.
— No, minä otan, sanoi Anna yht'äkkiä rohkaistuen ja ikään kuin teeskennellen iloisuutta.
Ämmä ei sanonut mitään, mutta teki hyvin tyytyväisen liikkeen; hänen vaivansa olivat korvatut!
Näistä kolmesta taisi kuitenkin Liisa tästä eniten iloita sinä iltana. Hän oli vakuutettu siitä, että hänen serkkunsa oli sen kautta pelastunut vaarallisesta kurimuksesta.
VII.
Mutta sillä välin alkoivat asiat jälleen hovineuvoksen perheessä käydä entistä "hyvää" menoansa. Tuo pieni pysähdys näkyi vain herran liehittelylle antaneen uutta vauhtia. Annaa tämä ilahutti suuresti, samalla kun se herätti katumusta hänen antamastansa lupauksesta, mutta rouvan sydämessä rupesi taas vanha tunne kalvamaan. Arvata saattoi että, ell'ei rouva ehtisi ajoissa ulkomaille lähteä, uusi "puuska" heidän välillänsä puhkeaisi.
Ennen pitkää tapahtuikin muuan hyvin ikävä seikka, jolla kuitenkin oli aivan toiset syyt kuin edellisellä, vaikka rouva käytti sitä hyväksensä, peittääkseensä sen varjolla luulevaisuuttansa.