Toalettipöydällänsä oli rouvalla ollut ohukainen rannerengas, jota hän toisinaan käytti kotona ja jonka hän sanoi jättäneensä pöydälle sinä iltana ulos mennessänsä, jolloin Annalla sattui vieraansa olemaan. Jonkun ajan kuluttua alkoi hän sitä kaivata ja kysellä, ensiksi tietysti Annalta, joka sisäkkönä huoneita siivosi. Mitäkään epäilyjä tämän rehellisyyden suhteen ei ollut koskaan ollut, mutta joka tapauksessa vaati rouva, että Annan tuli siitä vastata, minne se oli joutunut. Sen sijaan ei talossa ollut keittäjättärestä yhtä hyviä ajatuksia ja häntä ruvettiin siitä kovalle panemaan. Tämä taas, joka luuli Annan ilmi antaneen hänet rouvalle rannerenkaan ottajana, kielsi lujaan mitään ottaneensa ja sanoi, että, ell'ei sitä Anna ollut vienyt, niin varmaan joku hänen vieraistansa, jotka hänen luonaan olivat käyneet samana iltana kuin herrasväki oli poissa. Tämän sanoi hän sitä luultavammaksi, koska Anna oli käynyt heille huoneita ja kaikkia tarkkaan näyttelemässä. Näin selitettiin asia ja hyvin todenmukaiselta näytti, että Anna siis oli syynä rannerenkaan häviämiseen. Huoneita vieraillensa näyttäneensä ei Anna kieltänyt ollenkaan, sillä hän ei sanonut nähneensä siinä teossa mitään pahaa, mutta jyrkkään hän kielsi mitään vieneensä ja puolusti samalla vieraitansakin, josta toisen hän sanoi olevan oman serkkunsa, toisen tämän hyvän tuttavan. Sydämessänsäkin oli Anna aivan varma Liisasta, jonka tähden siis ainoa mahdollisuus koski vain tuota ämmää.
Vaan Annassa alkoi yhtäkkiä herätä kamala aavistus. "Ehkä on tuo ämmä tahallaan tehnyt minulle tämän kepposen? Kuka sen tietää, mitä syitä hänellä on ollut? Kentiesi on joku kateudesta minua kohtaan keksinyt koko tämän juonen? Vähäkös niitä pahoja ihmisiä mailmassa ja varsinkin täällä Pietarissa löytyy?" ajatteli Anna ja hänen sydämensä alkoi vihasta kiehua.
Samalla muisti hän vielä tuon ämmän, heidän keskustelunsa lopulla, sanoneen kultaseppä Oittisen tahdon olevan, että tuo naimisasia pidettäisiin syksyyn asti salassa. Tämä seikka vielä johti hänen päähänsä ajatuksen, että kentiesi ämmä ei ollutkaan Oittisen lähettämä, että hän kentiesi oli pettänyt Liisankin ja heidät kaikki kolme. "Ja kentiesi Liisakin on jostakin syystä… kateudesta… tahi mistä sen tietää…?" vilahti Annan aivoissa ajatuksen katkelmia ja hän vihastui niin, ettei ollut saada sydäntänsä hillityksi mitenkään. Hirveä koston himo alkoi hänen rinnassansa riehua. Hän näki tämän kautta joutuneensa turmion partaalle. Häntä epäiltiin varkaudesta, jonka tähden hän oli jäävä paikattomaksi, rahaa hänellä ei ollut millä elää ja ainoaa parasta tuttavaansa, omaa serkkuansa, johonka hän muussa tapauksessa olisi voinut turvautua, epäili hän salaisista juonista itseänsä vastaan. "Kateudesta kai se Liisa silloin kirkollakin minuakin varoitti ja tahtoi Oittiseen mieltymään", ajatteli Anna ja päätti, ettei hän koskaan enää tahdo Liisaa nähdä. Kävi, miten kävi, mutta Liisan luo hän ei tahtonut mennä, vaikka olisi jäänyt kadulle makaamaan. Näin onnettomaksi ei Anna ollut koskaan ennen itseänsä tuntenut. Kauhea epätoivo valtasi hänet valtaamistansa…
Kuultuansa asian laidan, ilmoitti rouva Annalle, että heidän tämän jälkeen oli enää aivan mahdotonta pitää Annaa luonansa. Suorastaan varkaudesta eivät he tahtoneet häntä epäillä, — vaikka rouva kuitenkin sanoi, että kotivarkaita pahempaa ei löydy mitään mailmassa, — mutta koska Anna oli vienyt vieraansa heidän huoneisiinsakin, niin eivät he luulleet voivansa häneen täydellisesti luottaa. Sitäpaitsi oli rouvalla muka toisiakin pienempiä syitä häntä vastaan, jotka Anna ehkä itse paremmin tunsi ja tiesi. Ja lopuksi oli Anna varmaan jo kuullut, että rouva muutaman päivän kuluttua aikoo lähteä ulkomaille ja olihan rouva hänelle jo sanonut aikaisemmin, etteivät he häntä silloin tarvitsisi ja että Anna saapi etsiä itsellensä toisen paikan.
Tämän päätöksen jälkeen meni Anna huoneesensa, heittäytyi suulleen vuoteensa pielukselle ja purskahti kovaan itkuun.
Silloin, sillä kertaa, niiden kahden tunnin kuluessa, kun hän siellä makasi, tuntiessaan mailman olevan petosta ja vilppiä täynnä, itki hän kyynellähteensä kuiviin ja sydämensä kiven kovaksi, heltymättömäksi kaikista todellisista, syvistä tunteista, ja sillä haavaa tapahtui hänen elämässään jyrkkä käänne.
Samana iltana, kun hän tiesi tapaavansa hovineuvoksen yksin huoneessansa, meni hän sinne, pyysi anteeksi, että oli tullut vielä kerran häntä vaivaamaan, lankesi polvillensa hänen eteensä ja rukoili, voimatta enää yhtäkään kyyneltä saada puserretuksi punoittavista silmistänsä, häntä seuraavin sanoin:
— Minä en tullut, herra hovineuvos, puolustamaan itseäni teidän edessänne sen teon suhteen, josta minua epäillään, sillä vakuutustani tuskin uskottaisiin ennen, kuin itse kadonnut kappale ilmestyisi ja sen todeksi todistaisi. Mutta kaikista muista rikoksistani pyydän teiltä nöyrästi anteeksi ja teidän ainainen hyvyytenne on minulle todistuksena siitä, että te minulle annatte anteeksi. Samalla rukoilen minä teitä auttamaan minua ensimäisen ja viimeisen kerran ja palkaksi siitä saatte vaatia minulta, mitä tahdotte.
Tämä kaikki oli hovineuvokselle aivan odottamatonta, sillä hän ei ollut laisinkaan katsonut asiaa siltä kannalta. Mutta se sopi varsin hyvin hänen aikeihinsa ja hän tahtoi sitä käyttää hyväksensä. Toisen tila oli hänelle todellakin varsin edullinen.
— Hyvä! sanoi hän. Minä olen vuokrannut huvilan maalla, sinä saat heti muuttaa sinne asumaan ja minä maksan elantosi siellä, siksi kuin ehdit saada itsellesi toisen paikan.