Sillä lähti Anna ulos, kiitettyään hovineuvosta tästä hyvästä työstä.
Ja kolmen päivän perästä muutti Anna maalle, huvilaan.
Muutaman päivän kuluttua matkusti rouva ulkomaille ja ennen hänen lähtöänsä, huoneita perinpohjin siivottaessa, löytyi kadonnut rannerengas toalettipöydän takana riippuneesta ikkunaverhosta.
Kesäksi muutti huvilaan myöskin hovineuvos.
VIII.
Helposti voi arvata, minkä vaikutuksen Annan katoaminen Pietarista teille tietymättömille teki kultaseppä Oittiseen ja Liisaan.
Tuskin oli edellinen ehtinyt saada kuulla ilosanoman siitä, että Anna suostui ottamaan hänen, ja ruvennut elämään tuollaista toivorikasta elämää, jossa vain odottaa, jotta aika mitä pikemmin kuluisi ja saisi tuoda kotiinsa oman "kainaloisen kanansa", niin tuli hänelle tieto, ettei tätä ollut Pietarista löydettävissäkään. Kaikki hänen kauniit tuulentupansa hajosivat ja haihtuivat kuin saippuarakko, jättäen jälkeensä vain raukan sydämeen mitä katkerimman tunteen ihmisten kiittämättömyydestä, naisten petoksesta ja mailman viheliäisyydestä. Tuntui aivan, kuin sallima olisi heittänyt suuren ylitsepääsemättömän kivimöhkäleen hänen tasaiselle poikamiestiellensä.
Ainoa, mitä kultaseppä Oittinen ensin voi tehdä, kun ei hän tavannut Annaa enää mistään, missä hän hänen ennen oli tavannut, oli tiedusteleminen tämän palveluspaikasta. Mutta sinne ei hän itse tahtonut suorastaan mennä, vaan kääntyi ensin Liisan puoleen, toivossa, että ehkä tämä jotakin Annasta tietäisi. Liisa, jolla ei ollut tapauksesta mitään aavistustakaan, joutui aivan ymmälle, kuullessaan kultaseppä Oittisen etsivän morsiantansa. Että Anna ei ollut käynyt hänen, Liisan, luona näihin aikoihin, sen tämä kyllä hyvin ymmärsi, mutta se, että Oittinenkaan ei ollut häntä nähnyt, kummastutti häntä enemmän, kuin mikään. Heti, suoraa päätä, lähtivät he siis Annan kortteeriin, jossa he saivat kuulla, ettei Annaa siellä enää ollut, ja ettei tiedetty minne hän oli muuttanut, sillä Annan lähdöstä maalle ei tietänyt kukaan muu, kuin se, joka hänen sinne oli toimittanut. "Luultavasti", niin vastattiin, "on hän lähtenyt Suomeen, sillä tästä paikastansa hän ajettiin pois epäiltynä rouvan rannerenkaan varkaudesta. Mutta syytön Anna kuitenkin oli, sillä se rannerengas löytyikin sitte, hänen jo pois lähdettyänsä."
Vaikka tämä sanoma tuntuikin ukkosen iskulta sekä Oittisen että Liisan sydämissä, niin eivät he voineet olla säälimättäkään Annaa, joka syyttömästi oli joutunut näin ankaran syytöksen uhriksi. "Varmaan on hän epätoivossaan jotakin itsellensä tehnyt, sillä hänellä mahtoi olla hyvin arka sydän, kun ei siitä asiasta käynyt minullekaan puhumassa eikä hyvästi jättämässä", ajatteli Liisa. Ja jos jonkinlaisia ajatuksia Annan kohtalosta alkoi liikkua heidän päässänsä. Liisa kyllä puhui siitäkin, että pitäisi kirjoittaa Annan äidille ja kysyä, onko hän kotia tullut, mutta jos hän ei ole sinne matkustanut, niin vie jo tämä kirje hänen äitinsä surulla hautaan. Asiain näin ollen eivät he tietäneet muuta tehdä, kuin kuulustella hänestä Pietarista niin paljon kuin suinkin ja odottaa siksi kuin itsestänsä hänestä jonkinlaisia tietoja tulisi.
Ja niin kului koko kesä ilman minkäänlaista varmuutta Annasta. Kului kesä ja jo kappale sateista syksyäkin.