Eräänä sellaisena iltana, kun sade ikkunoita pieksi, muodosteli suuria lätäköitä ja virtoja kivikaduille ja ankara tuuli kaasuliekkejä lekutteli, istui työteliäs Liisa, kuin tavallista, kotonaan. Hän oli niitä tyttöjä, jotka osaavat olla iloisia ja huvitella päästämättä sydämensä ohjia koskaan kuitenkaan liian höllälle ja joilla sentähden aina on sielunsa rauha ja tyytyväisyys tallella. Ja tyytyväisenä istui hän silloinkin keittiössä, pöytänsä ääressä, pieni lamppu edessänsä ja ompelus sylissänsä. Hän oli juuri antanut teekeittiön herrasväen illallispöydälle, jonka tähden hänellä, heidän syödessänsä, oli aikaa hiukan istua oman työnsäkin ääressä. Kyökissä oli kaikki hiljaa, lamppu vain piti pientä hyrinätä palaessansa. Sisältä myöskään ei kuulunut mitäkään vilkasta puhelua, joka olisi Liisan uteliaisuutta kannustanut. Hänen ajatuksensa liikkuivat sen tähden omilla matkoillaan, missä lienevät liidelleetkään.
Ehkäpä ajatteli hän sitä siivoa rautatien miestä, jonka kanssa hän silloin tällöin oli "seurassa" tanssinut ja ehkä kuvitteli hän, että hyväpä sitä olisi tällaisella säällä istua tuollaisessa pienessä talossa jossakin rautatienkin varrella, tuollaisessa punaisessa talossa, jonka valkopuitteisista ikkunoista näkyvät puhtaat uutimet ja joku hyvin menestyvä kukka, jonka kukan lehtien välistä, junan ohitse kiitäessä ja hänen miehensä siellä radan varrella merkkiä näyttäessä, sinisilmäinen, kiharatukkainen pojan päähyt pilkistää, jolle pojalle aamuin ja illoin käy ainoasta lehmästänsä maitoa lypsämässä…
Kyökin ovelta kuuluva pieni naputus herätti Liisan tästä unelmasta, vaikka hän haaveksiessaan jo oli ollut kuulevinaan askeleitakin portailta. Ja hän hypähti ylös, meni ovelle ja, ennen kuin hän rautakoukun aukaisi, kysyi hän:
— Kuka siellä?
— Minä. Päästähän, Liisa, sisään.
Tämä ääni sai Liisan säpsähtämään.
Hän aukaisi oven. Hän ei ollut uskoa omia silmiänsäkään. Mahdotonta oli, että ainoastaan sade olisi sellaisen muutoksen tehnyt. Tuttu henkilöhän se oli, mutta ei ollut Liisa tuntea häntä.
Hämmästyksestä ei hän alussa saanut mitään sanotuksikaan.
— Liisa, etkö sinä minua tunne, vai etkö sinä tahdo minua tuntea? — kysyi vastatullut, rupesi itkemään ja halaillen painoi päänsä Liisan olkapäätä vastaan.
— Kyllä! Kyllä! sai Liisa vihdoin vastatuksi katkonaisella äänellä: — mutta älä itke, istutaan tähän, Anna! Mikä sinun on? Missä sinä olet ollut? Älähän nyt noin hurjasti itke!