Mutta pitkään, pitkään aikaan ei tahtonut puheesta tulla mitään.
Sitte vihdoin, vähitellen, palottaan sai Liisa tietää kaikki, alusta alkaen ja siihen päivään saakka. Ensi teoksensa pyysi Anna häneltä anteeksi, ett'ei hän ennen lähtöänsä ollut käynyt Liisan luona.
— Se ehkä olisi pelastanut minut kaikesta, kaikesta, sanoi hän, huoaten onnettomuuden taakkansa painosta. — Mutta, tiedätkös, minä tunsin itseni niin hirveän onnettomaksi, vaikk'ei se ollut vielä mitään tämän suhteen. Tänä iltana minä en olisi voinut mitenkään olla yksin, minun piti lähteä ulos, vaikka oli tämmöinenkin ilma. Sydämeni oli niin täysi, niin täysi, se paisui, se oli puhjeta, minun piti saada tyhjentää se jollekin. Ja minulla ei ollut ketään ihmistä mailmassa, jolle voin sitä tehdä. Sinun luoksesikaan en tahtonut tulla, sillä sinäkin olit minun pettänyt.
— Anna! Herra Jumala! Mitä sinä nyt? Millä lailla?
— Milläkö lailla?
— Niin. Jesus minua siunatkoon!
— Milläkö lailla, kysyt. Minä ajattelin silloin, että sinä minua kadehtit, mutta vaikka se olisi kateutta ollutkin, niin annan sen sinulle nyt anteeksi, sillä sen kautta ehkä tahdoit minua tästä onnettomuudesta pelastaa. Niin, minä ajattelin, että sinä kateudesta tahdoit minun ottamaan tuon kultasepän ja toit tuon ämmän luokseni, jonka syy varmaan on, että minä paikkani kadotin. Muistatko, että minä sinä iltana näytin teille herrasväen huoneita? Silloin se ämmä varmaan otti rouvan toalettipöydältä sen rannerenkaan, jonka varastajaksi minua nyt luullaan.
— Rakas Anna! Sekös se sitte on syynä tähän kaikkeen? Tiedä siis, että sinä olet aivan syytön, sillä se rannerengas oli löytynytkin rouvan lähtiessä ulkomaille.
Anna hämmästyi, hän ei tietänyt mitä sanoa. Vihdoin tuli hän lausuneeksi puoli kovaan:
— Vai niin! Ja hovineuvos ei ole puhunut siitä minulle mitään… Se ilkiö!