Hetkinen kului äänettömyyteen.
— Kuinka saatoitkaan sinä, Anna, epäillä minua niistäkään petoksesta tahi kateudesta? keskeytti Liisa vaitiolon. — Etkö sinä sitte ole huomannut, että minä aina vain olen sinun parastasi tahtonut?
— Kiitos siitä, Liisa, ja suo minulle kaikki anteeksi. Silloin minä en sitä niin käsittänyt, sillä minun oli vallannut kauhea epätoivo, viha, epäily ja häpeä. Epätoivossani minä en tietänyt mitä tehdä, ajatukseni vihasta sekaantuivat, minä epäilin kaikkia häjyydestä itseäni vastaan ja, paitsi vihasta ja epäluulosta, en voinut häpeästäkään silloin tulla luoksesi. Kaikki suo minulle anteeksi ja kiitos siitä, että silloin parastani katsoit, mutta minä olen sen nyt liian myöhään huomannut.
— Miksi liian myöhään? Älä nyt niin
— Myöhään, myöhään! Kaikki on myöhään!
— Jumala sinua varjelkoon jälleen epätoivoon joutumasta! Koetahan nyt, Anna, hillitä itseäsi ja… sitte taas elää uutta elämää.
— Oi! Sehän se juuri onkin enää mahdotonta. Mutta kuule, Liisa, saanko minä puhua sinulle kaikki asiat suoraan? Ell'et sinä ole huomannut jo, niin täytyy minun sanoa, että minä tulen muutaman kuukauden perästä - äidiksi.
Liisa kauhistui, hän ei voinut katsoa serkkuansa silmiin. Kotvasen kuluttua sanoi hän:
— Mutta olethan sinä… kihloissa…?
— Kun minä täältä läksin, katkaisin minä siteet kaikkien kanssa, sillä minä epäilin kaikkia, ja minä annoin ajatukseni hurjasti juosta, minne ne tahtoivat. Yksi ainoa ihminen silloin oli, johon minä luotin, sillä hän oli aina ollut hyvä minua kohtaan. Sinä arvaat, kuka se on. Ja minä antauduin täydellisesti hänen valtaansa. Kun rouva ajoi minut talosta pois, laittoi hän minut vuokraamaansa huvilaan maalle, jonne hänkin sitte saapui kesää viettämään. Siellä se sitte tapahtuikin. Jonkun aikaa oli kaikki hyvin välillämme, mutta vähitellen aloin minä huomata, että hän muuttui minua kohtaan, vaan mistä syystä, sitä en minä tiedä, sillä minä en ollut mitäkään pahaa hänelle tehnyt. Päinvastoin tein minä kaikki, mitä hän tahtoi. Mutta luultavasti oli hän jo saanut kylliksi minusta, koska hän päivä päivältä kävi yhä häjymmäksi, hän ikäänkuin alkoi kiusata minua ja kuta enemmän minä koetin kärsiä, sitä enemmän alkoi hän kärsimystäni koettaa. Lopulta sanoi hän jo minulle, ettei hän enää voinut pitää minua, että se jo oli ihan mahdotonta ja että minun täytyi muuttaa pois. Vaan minne muuttaa tällaisessa tilassa? Ja minä, lankesin taas polvilleni hänen eteensä ja rukoilin häntä auttamaan minua siksi, että tästä tilastani pääsisin vapaaksi ja jälleen voisin etsiä itselleni toisen paikan. Vihdoin suostuikin hän pyyntööni ja määräsi minulle kaksikymmentä ruplaa kuukaudessa, jonka summan hän lupasi minulle kuukausittain laittaa. Näillä rahoilla pitää minun nyt elää: kahdeksan ruplaa maksan minä kuukaudessa pienestä, viheliäisestä huoneesta katon rajalla, jossa tuskin minkäänlaisia huonekaluja on ja jossa joka yö olen viluun kuolla, loput on minulla siis käytettävänäni ruokaan ja muihin tarpeisin. Ja täten olen täällä jo toista kuukautta elänyt. Tämän toisen kuukauteni rahoja ei hän määräpäivänä minulle lähettänyt, jonka tähden minun oli muutamana päivänä nälkääkin nähtävä. Lopuksi täytyi minun ainoa aarteeni avuksi ottaa, saadakseni edes nälkäni tyydytetyksi, vaikka emäntänikin jo huoneen kuukausirahoja minulta kiristää. (Kun Liisa tämän kuuli, alkoi hänen sydäntänsä kouristaa ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.) Ja tänään vasta sain minä häneltä rahani sekä samalla hänen kortteeriinsa minulle kotipuoleltani tulleen kirjeen, jossa minulle ilmoitetaan, että äitini kolme viikkoa sitte oli kuollut, kuukauden päivät suolien tulehdusta sairastettuansa… Mutta mitä sinä nyt noin itket, Liisa?