— Voi, Anna, Anna! Miks' et sinä ennen tullut minun luokseni?
— Miks' en tullut? Senhän sinä jo kuulit. Johan minä sen sanoin sinulle, miks' en tullut. Enkä minä tahtonut tänäänkään tulla, mutta vasten tahtoani tulin kuitenkin. Sillä sydämeni tempoeli minua ulos, vaikka sateelle ja tuulelle kuormaani huojentaakseni. Yksinäinen pikku huoneeni tuntui äärettömältä, kolkolta erämaalta, minun piti päästä ulos edes kadulle näkemään ihmisiä ja liikettä. Ja minun teki mieli ensimäiselle vastaan tulijalle kertoa kaikki, kaikki, mutta silloin ajattelin, että minua luullaan hulluksi, jos sen teen ja itsestänsä kulkivat jalkani sinun luoksesi. Mutta anna minulle, Liisa kulta, anteeksi, että nyt näin olen sinua vaivannut, sinun rauhasi häirinnyt, sinun iltasi pilannut, mutta minä en voinut muuta, minun piti saada puhua, piti saada itkeä jonkun kanssa… Ja hän painoi päänsä Liisan syliin ja itki, itki…
— Älä tee enää syntiä, Anna, sillä lailla puhumalla. Minun luokseni olisi sinun jo kauan sitte pitänyt tulla. Ehkä olisin minäkin voinut sinua jollakin lailla auttaa.
— Silloin… ehkä! Mutta johan minä sanoin sinulle, että nyt on kaikki myöhäistä; mikään ei ole enää autettavissa. Ja mitäpä varten auttaa? Kuolla minä tahdon, sillä mitä ja ketä varten eläisin enää? Äitini kuoli oikealla ajalla, saamatta kuulla mitään tästä onnettoman tyttärensä kurjasta kohtalosta. Taivas hänen tomunsa siunatkoon! Mutta se vain omaatuntoani vaivaa, ett'en voinut häntä edes yhdellä ruplallakaan auttaa hänen köyhyydessänsä, vaikka sitä tänne tullessani niin suuresti ai'oin ja lupasinkin. Ne viisi ruplaa, jotka minulla säästöpankissa olivat, olen sieltä jo ammoin ottanut ja käyttänyt. Täytyipä minun jo tuo lahjaksi saamani solkineulakin panttiin panna, vaan sitä en ai'o koskaan takaisin lunastaa, sillä en tahdo mitäkään muistoa tuolta onneni sortajalta. Mitä taas kultaseppä Oittiseen tulee, niin on hän minulta kokonaan kadonnut. Vasten tahtoani tulin tuon lupaukseni antaneeksi, sillä siihen pakoititte minun te sekä muut ulkonaiset asian haarat. Suokoon hän minulle tämän kevytmielisyyden anteeksi, sillä rakkautta häntä kohtaan en ole koskaan tuntenut. Häntä en voi koskaan enää nähdä, mutta kerro sinä hänelle kaikki, mitä tahdot. Minulle se on saman tekevä, sillä sinä näet, ett'ei minulla ole enää ketä varten elää. Itse taas en ole elämän enkä kunniallisen kuolemankaan arvoinen.
Nämä viimeiset sanat lausui Anna, silmät kyyneleistä kuivuneina ja paatunein sydämin. Hän nousi ylös lähteäksensä.
— Hyi, Anna! Mitä sinä puhut! sanoi Liisa, hoksattuansa näiden sanain merkityksen. — Sinä pelästytät minua puheellasi! Rukoile hartaasti Jumalaa, niin Hän sinua auttaa. Hän voi sinulle vielä kaikki anteeksi antaa, Hän ohjaa sinut oikealle tielle ja Hän auttaa sinua epätoivoon joutumasta. Rukoile, Anna, rukoile Jumalaa!
— Ju-ma-laa-ko? sanoi Anna, kolkosti nauraen. — Mikä Jumala voisi minua auttaa?
— Herra Jesus! Anna! Anna! Anna! Älä puhu noin! Älä katso minuun noin villisti!
Ja Liisa peitti pelosta silmänsä käsiinsä.
— Hyvästi sitte! sanoi Anna, aikoen lähteä.