— En minä, mitä se minua liikuttaa, vastusteli tuntematon.
— Ei, herra tulee vain, ei se mitään tee, oppimista sitä on siinäkin — ja hän sai kun saikin vedetyksi herran mukanaan eteiseen. Siellä ra'otti hän vasemmalle vievän oven ja jatkoi kuiskaten:
— Katsokaa tänne, tuonne sisähuoneeseen. Tuolla se lintu on. Nyt se on mustaan surupukuun puettu, mutta ennen se vain kirjavissa, kahisevissa vaatteissa kävi. Ja joka päivä melkein sillä uusi leninki oli; saattepa nähdä sen rikkaan garderoobin, kunhan sen vuoro tulee vasaramarkkinoille päästä. Mutta ei se sure Jaatis-parkaa ollenkaan, vaikka mustissa käykin. Ehei! Ei sillä ole sydäntä pikkuistakaan. Muuten se vain tavan vuoksi ja ihmisten tähden koettaa yhden vuoden surua kantaa. Eikä sen silmät ole itkettyneet Jaatisen tähden, vaan kovan kohtalon tähden, joka siltä nyt on hyvät päivät ja kaikki ilot ryöstänyt. Eipä se ole paljon vielä laihtunutkaan; melkein yhtä rehoittava on, kuin ennenkin. Ja tuo pieni poika tuossa, joka hänen ympärillään leikkii, se on heidän poikansa, ihan Jaatis-vainajan näköinen. Jospa olisi edes sitä polosta ajatellut, kun miehensä omaisuuden iloihin ja ylellisyyteen tuhlasi… Mutta mitäs ne myökään nyt? Minä pistäydyn salissa.
Ja matami pyörähti sisään, tunkeutui väkijoukkoon ja pääsi lähemmäksi pöytää. Kotvan kuluttua palasi hän taas takaisin soitikon luo, tuoden mukanaan kultareunaisen, porsliinisen leivänleikkuu-laudan, jonka hän oli huutanut viidelläkolmatta pennillä. Tuntematon herra, joka myöskin jälleen oli tullut saliin, seisoi nytkin siinä lähellä.
— Mutta kukas käski Jaatisen mennä naimaan ylemmästä säädystä ja vielä tuommoisen köyhän kutaleen ottaa. Vaan niinpä se aina käypi: kuta siivompi mies, sitä huonomman vaimon saapi. Ja niin siivo mies se Jaatis-vainaja olikin — rauha hänen tomulleen! — ettei toista semmoista meidän kaupungissa ole ollut eikä tule olemaankaan pitkiin aikoihin…
Herra oli hämillään tästä matamin sanatulvasta eikä tietänyt, mitä tehdä, päästäkseen hänestä erilleen. Hän kurotti päätään nähdäkseen kansanjoukon yli, mitä nyt seurasi myötäväksi. Mutta vaikka häntä vaivasivatkin matamin pyytämättömät kertomukset muiden ihmisten läsnä ollessa, niin olivat ne kuitenkin niin jo alkaneet huvittaa häntä, että hän niitä toisella korvalla kuunteli, vaikkei ollut kuulevinaan.
— Ei, mutta kuulkaahan, herra. Mitä te katsotte, jatkoi paksu matami, — ei siellä myödä mitään, joka ansaitsee kurkistamista. Enkä minä mitään pahaa puhu Jaatis-vainajasta, että minua hävetä tarvitsisi (herra joutui kokonaan hämille ja katsoi vihaisesti matamiin) — niin, hävetä tarvitsisi, sillä hän oli todellakin, niinkuin sanotaan, kunnon mies. Tässä kaupungissa hän oli syntynyt ja kasvanut, täällä hän alkoi kauppatoimensa ja rikastui ja kohosi sille kunnioituksen ja luottamuksen asteelle, jota hän kaikilta kansalaisilta niin runsaassa määrin nautti niin hyvin kauppa-asioissaan, kuin muissa yhteiskunnallisissa toimissa… Ai, joko ne alkavat liina-vaatteita myödä? Herra jesta! Vuottakaa! Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta kyllä minä tulen takaisin, kyllä minä tulen takaisin…
Ja matami tunkeutui jälleen pöydän luo.
Muuan kaupungin herra, joka huomasi vieraan herran hämmekin, meni hänen luokseen ja sanoi nauraen:
— Elkää panko pahaksi tuon matamin jaarituksia. Hän on tosin vähän hassahtava, vaikka kyllä hän sentään aina puheissaan totuudessa pysyy.