— Nyt menee puoli tusinaa hienoja lakanoita, — kuului neuvosmiehen ääni. Niistä on jo tarjottu viisitoista markkaa.
Alussa kuului matamikin viisin pennin lisäävän, mutta kun summa nousi korkeammalle, lakkasi hän huutamasta ja alkoi tehdä huomautuksiaan lähellä seisoville.
—… ja kolmekymmentä markkaa viisikymmentä penniä — kolmas kerta, huusi neuvosmies, pudotti vasaran ja antoi lakanakääryt pormestarille, joka ne oli huutanut.
— Eipä ne olleet sen väärtti, teki matami huomautuksensa, niin että kaikki kuulivat.
— Niin sanoo se, joka ei jaksa huutaa, sanoi siihen neuvosmies tyynesti.
Väen joukossa remahti naurua. Matami joutui hämille ja punastui korviaan myöten. Jotakin itsekseen jupisten, tunkeutui hän joukon läpi ovelle.
— Elkää menkö pois, matami, puhui hänen jälkeensä neuvosmies, — kyllä väinkin te huutaa jaksatte.
— Jaksanpa hyvinkin, mutta mulla on täällä parempain ihmisten kanssa hauskempi jutella, — tokaisi matami vastaukseksi ja sai vuoroonsa naurua herätetyksi.
Tuntematon herra kun kuuli tämän, kääntyi oitis puhuttelemaan sitä herraa, joka taannoin oli pyytänyt anteeksi matamin puolesta, saadakseen siten olla rauhassa matamilta. Mutta matami ei siitä välittänyt, vaan alkoi jatkaa juttuaan heille molemmille.
— Kassööri kyllä tuntee koko historian, puhui hän, — mutta tämä vieras herra ei sitä tunne. Vaan ei häntä haita repeteerata, varsinkin poikamiehille, jotka vielä eivät ole ehtineet avio-onnea maistaa. Mihinkäs minä jäinkään? Niin vainkin! Kaikki olisi ollut hyvä, ellei vain se Jaatis-parka olisi naimaan mennyt. Onnellisin mies hän olisi ollut mailmassa! Ja pitipäs vielä kuin tahallaan sen Kronqvistin patruunan tälle seudulle muuttaa. Tuli, osti kartanon, perusti paperitehtaan, rouva ja ainoa tytär vain vaunuissa ajelivat ja milloin minnekin matkustelivat. Oikein ruhtinaallisesti elivät! Kalaaseja ja tanssijaisia kotonaan pitivät, niin että pois tieltä! Tyttönsä tahtoivat rikkaalle naittaa, mutta mistäpä niitäkään vain niin ottamalla ottaa, näiltä seuduin varsinkin. Köyhempiä sulhasia kyllä löytyi, vain niistähän on tolkkua vähän. Ainoa rikas kaupungissa oli kauppias Jaatinen, mutta ensiksi hän oli kauppias ja toiseksi Jaatinen. Ettäkö Kronqvistin ryökynä kauppiaan rouvaksi rupeaisi ja lisäksi vielä tuollaisen moukkamaisen, suomalaisen sukunimen ottaisi? Mutta kun kovalle ottaa, niin kukkokin munii… Ai! Suokaa anteeksi! Vaan, nähkääs, niin se kuitenkin kävi. Paperitehdas ei ottanut oikein käydäkseen, rahaa siihen meni paljon, tuli vähän, kaikki oli ostettu ja rakennettu velaksi ja karhut kävivät lopuksi kiristämään omansa pois. Ainoa tyttö oli vielä jäljellä, mutta sekin oli jo tullut siihen ikään, jota vanhemmaksi naiset eivät koskaan käy. Joka vuosi hän vietti viidettäkolmatta syntymäpäiväänsä, mutta sulhasia ei vain kuulunut. Silloin ruvettiin Jaatista hyvänä pitämään. Olihan se Jaatiselle kunnia, kun siten vastaan otettiin muka rikkaan Kronqvistin hienossa talossa! Eiköpähän! Ja silloin oli Jaatinen tuhma. Kuinka kävikään, mutta hän otti ja nai Kronqvistin ryökynän. Ja se oli, niinkuin sanotaan, evenemangi meidän pikku-kaupungissa.