— Jaa, mutta ei siinä naurunpaikka ollut Jaatisella, — jatkoi taas matami, kerran vauhtiin päästyänsä, — kun omat varat kaikki olivat menneet ja täytyi ruveta velaksi elämään. Ja jospa häntä sitte olisi siivosti eletty, mutta tässähän talossa oli joka päivä, niinkuin viimeinen. Vaan en minä siitä Jaatista syytä, en Jumala varjelkoon! Onnettomuudessaankin hän oli oikea karitsa ja kantoi ristiään Golgathalle nöyrästi, niin kauan kuin voimat kestivät. Mutta eihän hänelläkään ollut muuta, kuin ihmisen voimat.
— Eiköhän matami vain lie ollut Jaatiseen rakastunut, koska näin kauniita jälkipuheita hänestä pitää, nauroi kassööri.
— Jaa, olisipa hän kyllä paremman kohtalon ansainnut. Vai eikö herroissa löydy säälin tunnetta ollenkaan? Eikäpä taida herrat ymmärtää, mitä se merkitsee, kun rehellinen mies, joka hi'ellä ja vaivalla on omaisuutensa koonnut, näkee olennon, jolle hän on rakkautensa ja elämänsä uhrannut, — näkee, sanon minä, sen olennon laskevan tuon samaisen omaisuuden menemään, niinkuin Mähösen viinat pitkin Kuittisen kujia? Jaahah! Eipä taida herrat sitä ymmärtää? Eikäpä sitäkään, millekä se epätoivo maistuu tuosta samasta rehellisestä miehestä, joka melkein kaiken aineellisen omaisuutensa on kadottanut, kun hän näkee myöskin hyvän maineensa ja yhteiskunnallisen luottamuksensa turmion partaalle joutuneen? Siinä ei ole enää kumma, jos voimat tielle uupuvat ja mies vaipuu ristinsä alle, ennenkuin ristiinnaulittavaksi ehtii. Ja jos sen taas kuka kestää, niin sillä on omatunto tyysti paatunut tahi on hän, niinkuin sanotaan, mies ilman sydäntä. Mutta sitä ei ollut Jaatinen ja senpä tähden ei hän kestänytkään, vaan otti ja kuoli ennen aikojaan…
— No, jopas nyt matami on saarnaamaan äitynyt ja vielä vanhaa, tunnettua historiaa lisäksi, — keskeytti telegraafiaseman päällikkö. Eihän hyvä pappi koskaan samaa saarnaa kahdesti saarnaa.
— Jaa, niin se on. Mutta hyvän saarnan voi kyllä monestikin kuulla. Meidän kaupungin herrat kyllä tietävät, mutta tämä vieras ei tiedä varmaakaan, minkälainen sen Jaatis-vainajan loppu oikeastaan oli. Mutta ansaitsee se kuitenkin mainitsemista. Tulkaahan nyt vain tänne, niin minä selitän.
Ja matami sai kun saikin herrat nauraen mukanaan salista oikealle olevaan huoneeseen.
— Tämä nähkääs, oli Jaatis-vainajan työhuone eli, niinkuin sanotaan, kabinetti, — jatkoi matami, kun olivat huoneeseen astuneet, — ja tuossa ikkunoiden välissä seisoo vieläkin hänen kirjoituspöytänsä. Siitä on nyt viheriäinen verka otettu pois, sillä se oli verestä pilaantunut, — ja nähkääs, tuossa on puussa vielä veripilkkujakin jäljellä, joita ei ole saatu oikein lähtemään pois pesemälläkään. Tässä, näet, hän istui pöytänsä ääressä eräänä iltana myöhään yöhön saakka, istui, edessään kaikki kauppakirjat ja tilit, joita hän tutki ja tarkasteli. Silloin oli hänen koetuksensa malja jo paisunut reunojensa yli: pääsyä ei missään; minne vain silmänsä loi, sieltä näytti hänelle kadotus mustaa kitaansa. Ja ehkä aineellinen häviö ei vielä olisi häntä niin kovin masentanut, mutta tuo "mitä ihmiset sanovat", se, niinkuin sanotaan, yleinen mielipide ja myöskin hänen oma tietoisuutensa siitä, että hän oli ansaitsematta kuiluun vajonnut, se se hänestä vihdoin viimein lopun teki. Sillä hän oli niin herkkätuntoinen mies, jommoisia meidän aikaan enää harvassa tavataan, jos ollenkaan. Jaahah! Niin! Ja jospa hänellä edes olisi ollut joku likeinen, jonka puoleen hän olisi kääntyä voinut henkistä taakkaa huojentaakseen ja joka hyvällä sanalla ja myötätuntoisuudella olisi hänen kohtaloonsa osaa ottanut, niin ehkä hän silloinkin vielä olisi pystyssä pysynyt. Mutta ajatelkaahan, ei ketään, ei niin ketään! Ja kummako sitte, että se semmoinen juttu tapahtua saattoi?! — Niin, tässä hän istui, juuri tässä pöydän ääressä, — palovartia oli kadunkulmassa juuri huutanut "kello on yksi lyönyt" ja kummeksinut, että mitähän Jaatisen huoneessa näin myöhään kyntteli palamassa tekee, kun hän kuuli pamauksen. Talossa tietysti herättiin ja kun astuttiin huoneeseen, — Welin, se palovartija oli myös tullut sisään ja se tämän on mulle kertonutkin, — niin tässä makasi Jaatinen pöytänsä ääressä, vasen käsivarsi avattujen tilikirjojen ja pää lepäämässä käsivarren päällä. Oikeassa ohimossa oli pieni reikä, josta hiljaa pulppusi lämmin veri, ja revolveri oli hervahtuneesta oikeasta kädestä pudonnut lattialle. Jaahah! Niin se oli…
—… ja viisikymmentä markkaa 12 penniä — kolmas kerta, — kuului neuvosmiehen ääni salista ja sitä seuraava vasaran paukahdus.
— No, ja mennään saliin nyt katsomaan, mistä hinnasta ne Jaatis-vainajan tavarat myödään, jotka, niinkuin sanotaan, loistavaan konkurssiin joutuivat, jatkoi matami. Kohta kai se rouvan silkki-garderoobi vasaran alle pannaan, niin saatte nähdä, miltä se näyttää. Vaan eipä minun ole sääli sitä, enemmän kuin itse rouvaakaan, joka joutaisi vaikka järveen, että edes tuo Jaatisen pikku poika hänen kelvottomista kynsistään pääsisi ja ihmisellisen kasvatuksen saisi jonkun hyväsydämisen miehen luona. Jumala häntä varjelkoon aikoinaan semmoista vaimoa saamasta, kuin hänen mammansa on! Jaahah! Se on vissi se!
Pietarissa 1890.