JUHANNUSKOIVU
Kevät oli tullut ihana ja lämmin. Kolmea viikkoa aikaisemmin, kuin tavallisesti, oli se suloisen immen hahmossa, soipean tuulosen siivillä, kiitänyt Italian uhkeilta mailta, yli Saksan vuorien, vainioiden, Itämeren äkäisten aaltojen poikki, Suomen synkille saloille. Hienolla henkäyksellään oli se puhaltanut pilvet taivaalta, kutsunut kultaisen auringon avukseen päivät pitkään paistaa lekottamaan syvästä siinnostaan ja sulattamaan järvistä jään, kunnailta kylmät kinokset. Povessaan oli se mukanansa tuonnut tuhansia tuoksuvia kauniita kukkia, joita se auliilla kädellä karisteli niittyjen nurmikoille, vihannoille vaaroille, ja saatossaan oli siliä ollut lukematon lintulauma, jonka se laski lehtoihin ja metsiin heränneessä luonnossa laulajaisia pitämään ihmislasten iloksi.
Kuusikossa kukkui käki ja tuolla tyvenen järven laitehilla lavertelivat kertut kilvan koivikossa. Kuusien latvat olivat ottaneet vienomman vihreän värin ja valkearintaiset koivut olivat pukeutuneet nuoreen neitseelliseen pukuun, muhkeiksi morsiamiksi korkeille huojuville hongille. Kauniina kuvasteli viettävä vuori kiharaa metsäistä kuvettansa lahden kirkkaassa pinnassa, jonka ainoastaan kalat molskahdellen siellä täällä saivat rikkoutumaan. Läpikuultavana näkyi syvällä Ahdin vilpoinen linna, permantonaan pilvetön, sininen taivas.
Siellä lahden pohjukassa, mäen rinteellä, se seisoi, juhannuskoivu. Suorana, solakkana, kuin kauniskasvuinen, seitsentoista-vuotinen neiti, seisoi se, levitellen sopusuhtaisesta kasvaneita oksiansa ja ihaellen tuorreelle tuoksuvaa vehreää pukuansa. Elämästä se iloitsi sekin ja kuunteli tyytyväisenä kuinka peipposet visertelivät, hauskasti hypellen sen nuorilla, notkeilla oksilla. Koskaan vielä ei valtamaantien sakea tomu ollut päässyt tahraamaan sen mehevää lehvää eikä koskaan vielä mikään vallaton poika ollut haavoittanut sen nuorta, viatonta sydäntä, turmellut sen puhdasta kaunista kuorta.
Oli juhannusaaton aamu. Mahtavana oli päivän kehä kultaisesta kehdostansa vyörynyt ylös tummansiniselle taivaalle, sirotellen säkenöiviä säteitänsä koivunkin juhlapuvulle. Järven pinta oli tyyni; paikoittain röyhelteli sitä vain hiljaa leuto aamutuuli sekä sorsa, joka, ensin loivasti lentäen, kohinalla laskeutui kylpemään avaraan ammeeseensa…
Pappilan rannassa lyö renki tapin tapinreikään, viskaa takkinsa kirveen päälle veneen kokkaan, työntää veneen vesille ja käypi takatuhdolle soutamaan. Reippaasti kohoavat airot, narahtavat hieman, vene hytkähtää niiden painuessa pursuavaan veteen ja nopeasti kiitää se, jättäen järven pinnalle pitkän jäljen. Lahden pohjukkaan pyrkii soutaja, vilkaisee toisinaan taaksensa ja laskee vihdoin kolisten kivikolle rannalle, lähettäen tullessaan pari, kolme hyökkyaaltoa korkealle kuivalle. Veneensä hän vetää puoliväliin maalle, nakkaa kirveen olalleen ja astuu metsään, tarkastellen nuoria koivuja tyvestä latvaan ja joka taholta…
Henkeään pidättäen, piiloittuen paksun petäjän taakse, seisoo kaunis koivu ja kuulee kauhistuen, kuinka siellä täällä metsässä kajahtaa pari kirveen iskua, räiskähdys, ja hänen nuoret siskonsa kaatuvat säälittömän pyövelin eteen. Lintuset pyrähtävät pelästyen lentoon, surkeasti piipattaen. Pelosta alkaa koivukin väristä, räpyttelee lehtiään, tahtoo puhjeta rukoilevaan huminaan, vaan vaikenee jälleen, ett'ei vain tulisi huomatuksi. Mutta kaukaa onkin kirvesmies jo hänet huomannut, rientää iloiten hänen luokseen ja huutaa:
— Mikä ihmeen kaunis koivu! — Painaa koivua rintaan vasemmalla kädellään ja kohottaa kiiltävän kirveensä.
Tainnoksissa, oksat yhtäänne riippumassa, odottaa onneton katalaa iskua. Mutta samassa kuuluvat suloiset sanat:
— Sääli on kuitenkin hakata se poikki!