Tästä rohkaistuneena ja nähden miehen astuvan loitommalle ihailemaan häntä, alkaa koivu hiljaisen kuiskeen, jonka tuulonen huokauksena kantaa puusta puuhun läpi ihanan, jylhän metsän:
"Ihminen! Kuinka hennot sinä riistää meiltä nuoren elämämme, jonka Jumala on iloksi antanut meille itsellemme, iloksi Hänen laulajillensa, jotka täydestä sydämestänsä meidän oksillamme Hänen kunniatansa ylistelevät!? Suo meidän kasvaa luonnon kaunistukseksi, suo meidän kasvaa suuriksi, niin suomme sinulle suojan päivän polttavilta säteiltä. Sitte, kun olemme elämän ilosta nauttineet, ota meidät tarpeihisi. Silloinkin suomme sinulle suojaa sekä hellettä että vilua vastaan, kun rakennuksiisi meidät käytät. Vaan turhaan älä meiltä elämää riistä niin kauan kuin nuoria vielä olemme…"
— Ei, pappilan kuistin eteen se pitää ottaa! kuulee silloin koivu yht'äkkiä tuomionsa, näkee kirveen pari kertaa välähtävän ja kaatuu maahan…
Verkalleen soljuu vene pappilan rantaa kohti. Kokassa makaavat koivut, oksat nuokuksissa, toiset veneen laidan ulkopuolella viiltäen vettä. Rannassa heitetään ne jo maahan toinen toisensa päälle ja vedetään, latvat maata laahaten, pappilan pihaan.
Päivällisen jälkeen ottaa renki rautakangen ja lyö jysähtäen maahan kuoppia kuistin eteen. Siihen pannaan kaunis koivukin nautaansa. Nytkös se on kunniaan päässyt, ryöstänyt arvon noilta ikivanhoilta riippukoivuiltakin, jotka pappilan pihamaata siimestävät. Kunniavahtia se siinä pitää, muiden samallaisten kovan onnen lapsien joukossa, kirkkomiehille, jotka käyvät asialla rovastin kansliassa tahi ruustinnan pakeilla, vaikka sen olemisesta tuskin välittivät muut, kuin pappilan lapset, jotka riipivät siitä lehtiä hyppysissään nutistaakseen ja maahan heittääkseen. Näkeepä se, kuinka siitä, pappilan rantaan suurella kirkkoveneellä tulleet, etäiset vesikansan emännät pyhätamineissaan totisina kantavat huiveissaan ruustinnalle tuomisiksi tuoresta rieskaa, piirakoita ja lehikäisiä sekä tuohisissa makeita punaisen hohtavia mansikoita. Näkeepä se, kuinka siitä toinen toisensa perästä hyssytellen kastettavaksi viedään inisevä lapsi, kuinka tuleva puusniekka kuulutuksen otossa käypi, kuinka morsiamet hunnuissaan, seppeleissään vihille menevät ja kuinka vakava leski astuu vastakuollutta vaimoansa ilmoittamaan. Mutta siinä sen ilo…
Pari päivää kuluu. Koivun lehdet alkavat kuihtua, kellastua. Tuuli niitä rapisuttaa ja tempoo, tulee sade, paiskaa ne maahan, koko puu vääntyy vinoon kuopassaan.
— Mitä nuokaan tuossa enää tekevät roskaamassa ja vetelehtimässä.
Pois ne pitää heittää!
Ja renki vetää koivut halkoliiterin luo. Pehtorin vaimo taittaa vielä pari vitsaa ja antaa pienelle Matille pikkuisen "koivurieskaa", jott'ei toiste enää menisi laiturille leikkimään ja puhdasta kolttuaan kastelemaan. Mutta sitte ne makaavat siinä liiterin seinustalla räystään alla, kunnes renki armosta lyö ne poikki muiden polttopuiden joukkoon.
Pietarissa 1890.