Erään pienen leikkauksen tähden jouduin kerran olemaan Helsingin klinikan ulkotautien osastossa muutaman päivän. Aika oli kesäinen, kesäkuun loppupuoli taisi ollakin. Minulle oli määrätty päivä, jolloin leikkauksen piti tapahtua, ja kello kahdentoista aikaan sinä päivänä oli minun saavuttava sairaalaan. Koska vamma, jonka tähden leikkaus oli tehtävä, ei minua suuresti rasittanut, lähdin sinne yksin, vieläpä jotenkin hilpeällä mielellä, vaikka tiesinkin, että olin kloroformilla nukutettava, josta saattoi olla suurempi vaara, kuin itse leikkauksesta, varsinkin siitä syystä, että aina olen luullut itselläni olevan sydämen vian. Mutta sillä kertaa sattui minulla vielä olemaan toinenkin sydämen vika, joka hyvin mielellään olisi joutanut tulla kloroformilla vaikka ainiaaksi nukutetuksi: minä, näet, olin "mahdottomasti" rakastunut. Ja mahdottomuus, sanan oikeassa merkityksessä, oli siinä, että minä parast'aikaa olin tenttaamipuuhissa, enkä niinmuodoin voinut vielä aivan kohta toivoa saavani omaa leipääni ja siitä syystä myöskään omistusoikeutta tuon "mahdottoman" rakkauteni esineeseen. Sitä paitsi oli minun, varaton mies kun olin, pitänyt lukea osaksi velaksikin, jota minulle silloin oli ehtinyt karttua noin parin tuhannen markan paikoille. Tämä summa oli kuitenkin turvattu kolmentuhannen markan henkivakuutuksella, joten siis siinä suhteessa ei olisi vaaraa ollut, vaikka olisin kuollutkin. Läheisiä sukulaisia ei minulla ollut.
Säntillinen mies kun voin kehua aina kaikissa asioissa olleeni, en tahtonut silloinkaan nousta leikkauspöydälle jättämättä jonkinlaista "asiapaperia" jälkeeni. Ja tunnustaa täytyy, koska sen jo melkein näkee tunnustamattakin, että tämä teko sitä paitsi ja osaksi oli senkin ajatuksen vaikuttama, joka kuitenkin ikäänkuin väkisin tahtoi tunkeutua aivoista esille, että "mitäs jos minä nyt todella kuolenkin?" Olipa nyt sitte kumpainen tahansa näistä vaikuttimista mahtavampi, mutta niin minä tein, että ensin otin ja kirjoitin rakastetulleni kirjeen, jonka, suljettuna ja asianomaisella osotteella varustettuna, jätin pöytälaatikkooni, jotta se, jonkun hyvän ihmisen toimesta, kuolemani jälkeen lähetettäisiin määräpaikkaansa. Kun jo olen sanonut, että sairaalaan mennessänikin ylipäänsä olin hyvällä tuulella, niin on minun lisättävä, etten tuota kirjettänikään kirjoittaessa kovin hentomielinen ollut, johon syynä oli se, että varmaan tiesin "hänen" minua kovin rakastavan ja tulevan minua hirveästi suremaan, jos kuolisin. Tosinhan minäkin "häntä" paljon rakastin, mutta hänhän oikeastaan olisi kadottanut minun enkä minä häntä, ja se teki minulle hyvää, kun tiesin, että joku minuakin kaipaisi. Tätä toinen sanoisi suurimmaksi itsekkäisyydeksi, vaan toinen nimittäisi sitä uhraavaisuudeksi, joksi sitä tavallaan kyllä voisi tulkitakin, mutta ainoastaan "tavallaan". Mainitsinpa kirjeessäni, ettei "hänen" pitäisi minua surra ollenkaan, sillä vähäkös niitä oli parempia, kuin minä, jotka ansaitsisivat saada "hänen" paljoa paremmin, kuin minä ja jotka voisivat tehdä "hänen" onnelliseksi elämässä, eivätkä onnettomaksi, niinkuin ehkä minä tekisin "hänet" enemmän eloon jäämällä, kuin nyt mahdollisella kuolemallani. — Toiseksi kirjoitin paperilipulle kaikki velkani; saamisia ei minulla ollut mitään. Pari kirjaa olin lainannut eräälle toverille, vaan niitä en toivonut koskaan takaisin saavani. Semmoinenhan kirjalainain kohtalo tapaa olla. Kolmanneksi kirjoitin "jäähyväisrunon mailmalle" (siihen aikaan kirjoittelin vielä runojakin), mutta onneksi itselleni jäin minä eloon, ja onneksi mailmalle joutui runoni pätsiin. Näin varokeinoni toimitettuani, otin sitte Horatiuksen mukaani, siltä varalta, että jäisin eloon ja minun täytyisi muutama päivä loikoa ikävässä sairaalassa. Sitenhän, näet, ei kiireeseen tenttaamiaikaan päivätkään hukkaan menisi.
Tultuani sitte klinikkaan, olikin jo kohta minun vuoroni astua leikkaussaliin. Keskellä huonetta, jossa siellä täällä parveili nuoria lääketieteen kandidaatteja, seisoi leikkauspöytä, jonka päälle kiipesin, riisuttuani paitaan saakka vaatteet yltäni. Kaunis, mustapartainen, pitkäkasvuinen professori astui pöydän luo ja alkoi pitää taudistani luentoa ympärilleni ryhmittyneille kandidaateille. Sen lopetettuaan käski hän antamaan minulle kloroformia.
Jos minulla olisi ollut mitäkään aavistusta kloroformeerauksesta, niin tuskinpa olisin koko asiaan suostunutkaan. Ajatelkaapa, että joku tahtoo teitä tukehduttaa, että silmissä alkaa koko mailma musteta ja kaikki huimasti pyöriä ympäri, että jokaisessa raajan päässä, joka veripisarassa alkaa tuntua ikäänkuin neulalla pistäisi, mikä tunne sitte turruttaen leviää koko ruumiiseen, ja että sydän ja kaikki valtasuonet ja ohimot jyskyttävät, kuin tykillä ehtimiseen ampuisi, ja tämä pauke käy yhä taajemmaksi, jotta lopulta tuskin enää ehtii seurata näiden paukausten lukuakaan, niin saatte vain pienen käsityksen siitä, sillä koko se tuska ja ahdistus jääpi kokonaan aavistamattakin, mitkä tajunta kärsii, ennenkuin sekin muutaman minuutin kuluttua, ikäänkuin katkaisemalla ja kipinän tavoin yhtäkkiä sammuu — ja ihminen ei tiedä tästä mailmasta eikä toisestakaan niin mitään. Mutta toisinaan sattuu, että joku aistin itse nukkumisen aikanakin silloin tällöin toimii, ja niin oli kuulon laita minunkin kloroformeerattuna ollessa. Ennenkuin olin oikein vielä nukkunutkaan ja tuskissani huusin toiseen huoneeseen mennyttä professoria avuksi, niin kuulin hänen tullessaan kysyvän: "kuinka monta lyöntiä tekee valtasuoni?" — "Sata kaksi kymmentä viisi", oli vastaus. — "Nyt se loppui", kuulin sitte erään äänen. — "Mikä loppui", tulin ajatelleeksi; "elämänikö? Se ei ole totta", tahdoin vastata, "sillä minä elän vielä", Mutta tätä en jaksanut sanoa. Kuulin vain toisen äänen, joka sanoi: "tuokaa sitte pian kloroformia lisää!" Kloroformi siis oli kesken loppunutkin. Mutta uskokaa pois: se kuuluu kamalalta tuo "nyt se loppui", kun sen kuulee kuoleva itse. Ja ikäänkuin kiitokseksi jostakin olin kuulevinani vielä viimeiseksi professorin sanat: "Bravo herra V——lle!" Minä olin nukkunut. Vaan mitä tuo huudahdus oikein tarkoitti, siitä en saanut koskaan selkoa. Ennenkuin minut nukutettiin, oli sydäntäni kuulusteltu ja olikin siinä se vika, että toisessa äänessä kuului pieni suhahdus. Lieneeköhän tuo "bravo" siis tarkoittanut sitä, että, sydän näin viallisena, suostuin tuohon hirveään kloroformeeraukseen. Tosin kuulin sitte itse leikkauksenkin kestäessä professorin selittävän yhtä ja toista, vaan kaikki oli niin himmeätä, etten sitä oikein muista eikäpä siinä taitanut ollakaan mitään vastausta tälle minun arvelulleni.
Oli sitte kulunut noin neljännes tuntia, kun minä heräsin. Minä olin ylenantanut kerran, niin alkoi silmissäni hämärtää, — näköaistin palasi toimintaansa. Sitte annoin ylen toistamiseen ja huomasin olevani istuallani leikkauspöydällä. Kaikki muut kandidaatit olivat salista poissa, paitsi assistentti, joka lopetteli sitomista. Tuntui niin kummalliselta, pää oli raskas, kuin aika juomingin seuraavana päivänä, mutta siltä oli mieli iloinen eikä ollenkaan niinkuin oikeassa kohmelossa tapaa olla. Minä puhuttelin leikillisesti nuorta lääkäriä ja tyytyväisenä ihmettelin lääketieteen taitoa, sillä en ollut tuntenut kipua pikkuistakaan.
Sen jälkeen minut talutettiin siihen huoneeseen, johon minulle oli vuode valmistettu. Minä kävin kohta maata ja nukuin kohmelooni niin sikeästi, että heräsin vasta iltapuoleen kuuden tienoilla kovaan nälkään, sillä en ollut koko päivänä syönyt mitään. Aamulla olin juonut vain pari lasia maitoa ja senpä sanottiin tuon ylenantamisen vaikuttaneen.
Huoneessa, jossa makasin, oli kaikkiaan kolme vuodetta. Sillä seinustalla, jossa minun vuoteeni seisoi, ja jotenkin likellä sitä, oli toinen, joka huoneeseen tullessani ja nyt herätessänikin oli tyhjä. Vastakkaisella seinällä oli yksinään kolmas vuode, joka myöskin, ensin sinne tullessani, oli tyhjä ollut, vaan jossa nyt, herätessäni, makasi ähkien muudan nuori mies. Toisen ikkunan edessä olevan pöydän ääressä, sen tyhjän sängyn toisella puolella, istui noin kuuden-, kahdeksantoista vuoden vanha poika, puettuna sairashuoneen pitkään sarkatakkiin. Hän istui selin minuun päin, jonka vuoksi en hänen kasvojansa voinut nähdä, mutta sen vain saatoin takaakin päin erottaa, että hänen kasvonsa olivat nenän kohdalta sidotut siteellä, joka oli korvien yläpuolella tappuraisen tukan päälle kiinni solmittu. Jo leikkaussalissa, pöydälle noustessani, olin vilaukselta saman pojan kandidaattien joukosta hoksannut, vaikk'en hänen ulkomuotoansa tarkastaa ehtinyt, vaan mitä hän siellä teki, sitä en silloin voinut arvata. Perästäpäin sitte kuulin, että hänellä kasvoissa oli "lupus", että hän kauan oli sen tähden ollut sairaalassa (hän oli ennen suutarin opissa ollut) ja että häntä sillä välin käytettiin siellä instrumenttien hoitamiseen, jotka hänen sanottiin jo oppineen tuntemaan paremmin, kuin monet kandidaatit itse. Itse terveenä ollessaan oli hän aina joka leikkauksessa läsnä ja silloin oli hänen toimensa antaa instrumentit leikkaajalle hänen vaadintansa mukaan. Siinä selitys, miksi hänkin, minua leikattaessa, oli "muiden tohtorien" joukossa ollut.
Vähän myöhemmin illalla tuotiin sitte kullekin illallinen. Minä söin vuoteessani jokseenkin hyvällä ruokahalulla, mitä minulle tarjottimella kannettiin. Vastakkaisella seinustalla olevassa sängyssä makaava nuori mies joi vain vähän maitoa, mutta tuo poika iski ahnaasti kiinni annokseensa, vaikka hän ruo'asta itseksensä mutisikin, että "se on parantumaton, kun lasaretin aamiainen". Ylipäänsä oli hänellä tapana moittia kaikkia ruokia ja sen hän teki hyvin totisena, mutta usein niin koomillisilla sanoilla, että minun niille täytyi itsekseni nauraa. Niinpä hän sinä iltana juustopalastansa syödessään sanoi: "Kah, kun taas ovat ihan reikäistä juustoa antaneet, niinkuin maha, muka, tyhjästä täyteen tulisi". Ja seuraavana päivänä päivälliselle ruvetessaan, kääntyi hän hoitajattaremme puoleen, joka ruo'an sisään toi, sanoen: "Eikös teillä sitte muuta olekaan antaa, kuin tuota kuollutta kalaa vain?" — "Milloinkas se Ville sitte on ruvennut eläviä kaloja syömään?" kysyi siihen hoitajatar ja katsoi minuun nauraen. — "Pedothan ne vain haaskoja syövät", vastasi Ville nenäänsä honisten.
Kun olin päivällä jo niin monta tuntia maannut, en ensimäisenä yönä voinut ollenkaan hyvin nukkua. Sitä paitsi vaikutti tähän unettomuuteen se omituinen ympärystäkin, jossa olin ensimäistä kertaa ja toverinikin minua tavallaan häiritsivät. Ville kuorsasi kovasti siteen alla olevaan nenäänsä ja näinpä hänen kerran yön hämärässä istuvan vuoteessaan ja, otettuaan siteen pois, sublimaatilla kasvojansa kastelevan. Kolmas mies taas ähki kipuansa ja tarvitsi yön kuluessa monta kertaa hoitajattaren apua. Hoitajattaresta mainittakoon, että hän oli noin kolmen kymmenen vanha ihminen, hyvin reipas eikä ollenkaan ruma.
Seuraavana aamuna heräsin jo jotenkin varhain, nousin ylös ja menin ikkunan luo istumaan. Aurinko paistoi lämpimästi pilvettömältä taivaalta ja hiljainen tuuli heilutteli ikkunain edessä puistossa kasvavia kauniita koivuja. Minä otin Horatiuksen käteeni ja aloin lukea: