Eheu fugaces, Postume, Postume, labuntur anni…
Lu'in sitte tarkkaan muutamia odeja, siksi kuin professori seurueineen alkoi käydä kiertokulkuaan sairaiden luona ja saapui meidänkin huoneeseemme.
Villestä ei professori välittänyt ollenkaan ja minun siteeni käski hän vielä jättää päiväksi paikoilleen, mutta tuota kolmatta miestä tarkasti hän huolellisesti. Tähän tarkastukseen otin osaa minäkin, niin paljon kuin se oli mahdollista.
Tämä oli vielä aivan nuori mies, jonka pienet viikset olivat vasta alulla. Hänen tukkansa oli hyvin tuuhea ja hiukan kihara, hänen kasvonsa olivat verevät, vaikka ne sillä kertaa näyttivät hieman kalpeilta. Hän nostettiin istualleen vuoteesensa ja kun väljä paita riisuttiin hänen yltänsä ja ristiin molempien olkapäiden yli ja ruumiin ympäri sidotut siteet, jotka paikottain olivat verisiksi käyneet, päästettiin auki, niin näin hänen selässään, hiukan oikealle selkäpiistä, yli tuuman pituisen ammoittavan haavan, josta arvasin, että häntä oli puukolla haavoitettu. Kun sitte kuulin eräältä kandidaatilta, että mies oli Pohjolainen, joksi häntä jo hänen ulkomuodostansakin olisi voinut sanoa, niin pidin melkein varmana, että hän oli tappelussa haavansa saanut. "Oho!" arvelin minä, "onpas minulle nyt puukkojunkkari toveriksi osunut!"
Sillä aikaa, kun professori sitte karboolipulverisaattorin ruiskuttaessa haavaa tutki, ei Pohjolainen valittanut ollenkaan, vaikka hampaiden kitinä todistikin, että hän tunsi kovaakin kipua ja kova mahtoi kipu ollakin, sillä kuulin haavan olevan syvän, jopa keuhkoonkin saakka ulottuvan. Tämän todisti sekin, että hänen oli vaikea hengittää; henki ikäänkuin katkesi kipeästi joka kerta, kun hän huokui ja katkonaisesti hän siitä syystä puhuikin. Mutta muutoin oli hänkin jotensakin hyvällä tuulella, jopa kysyi professorilta, milloin pääsisi pois. "Ehkä parin viikon kuluttua", luvattiin hänelle hymyillen.
Kun lääkärit olivat menneet pois, kävin minä taas Horatiukseeni käsiksi ja Pohjolainen kääntyi kyljellensä, silmin minuun päin. Silloin tällöin luodessani silmäni kirjasta häneen, näin että hän minua koko ajan katseli. Toisinaan, häneen katsahtaessani, näytti niinkuin hänen olisi tehnyt mieli ruveta puhelemaan kanssani, mutta kun minä heti taas kävin lukemaan, niin ei hän uskaltanutkaan alkaa. Vaan kun minä sitte huo'ahdin lu'ustani ja nousin ylös kävelemään edestakaisin huoneessa, niin käänsi hän päänsä minuun päin ja kysyi:
— Olettekos te, herra, jo kauan täällä ollut?
— Vasta eilen minäkin tulin ja juuri ennen teitä, vastasin minä.
— Vai niin! Minä luulin, että olette jo kauan täällä ollut, koska nyt jo jaloillanne olette, jatkoi toinen.
— En. Eilisestä vain.