Minä en epäillyt hänen sanojansa, sillä olinhan tänään sen omilla silmilläni nähnyt. Ihmettelin vain nuoren miehen miehuutta.
— Näittehän te, herra, haavan selässäni? alkoi taaskin Pohjolainen, vaikka en hänen edellisiin sanoihinsa sanonut mitään. Hän näkyi ikäänkuin itse tällä tahtovan, että kyselisin häneltä vammastansa.
— Näin, vastasin minä. — Puukolla kai se oli… kysyin sen jälkeen.
— Puukolla… Näkyi ikäänkuin veri olisi alkanut kiehua hänessä, kun hän tätä ajatteli ja muisteli.
— Taisipa olla kovakin tappelu? jatkoin sen jälkeen puhetta.
— Sepäs se oli, ettei tappelua ollut mitään, vastasi nuori mies, — muutoin minä olisin kyllä puoliani pitänyt…
— No, mitenkäs sitte niin hullusti kävi…?
Tähän kysymykseeni en kuitenkaan heti saanut vastausta enkä sitä oikein kysyäkseni ollut tehnytkään. Uteliaisuuteni oli vain hiukan heränyt, kun kuulin, ettei siinä edessäni ollut pelkän raa'an tappelun esine vain. Ja siitä syystä tulin ikäänkuin itsestäni niin kysyneeksikin.
Mutta Pohjolainen oikaisihe hiukan vuoteessansa, hän asettelihe ikäänkuin mukavammin, mutta tähän liikkeeseen näytti juuri kuin joku mielenliikutus taas olisi ollut syynä. Todellakin näin katseen välähtävän hänen sinisistä silmistänsä, mutta kun hän jälleen katsahti minuun, niin se ikäänkuin lauhkeni häveliäästi. Hän tahtoi taaskin sanoa jotakin, jopa hänen huulensakin aivan kuin liikahtivat, mutta hän oli vaiti ja näkyi sitte hiukan miettivän, vieläkö puhuisi siitä asiasta.
— Pohjanmaaltahan te olette kotoisin? aloitin minä nyt, kääntäen puhetta toisaanne.