— Niin. Ala-Härmästä olen, vastasi hän, korottamalla muutamia tavuita, ikäänkuin venyttäen niitä.
— Entäs täällä Helsingissä, oletteko jo kauan ollut? utelin edelleen.
— Vasta pari kuukautta, ehkä vähän enemmän. Salvostyössä olen ollut tuolla Annan kadun varrella.
— Siellä taitaa Pohjanmaalla nykyään työansio käydä huonoksi, koska niin paljon siirtolaisia joka vuosi Ameriikkaan muuttaa? Ja työn puutteessa kai tekin tänne olette tullut, vai kuinka?
— Paljon niitä muuttaa Ameriikkaan; mutta oli minulla työtä kotiseudullakin. Tulin tänne vain sen tähden että täällä minulle tarjottiin hyvä päiväpalkka ja sitte oikeastaan sen tähden että minulla täällä on morsian.
— Vai niin! Vain niin! sanoin minä, ikäänkuin tästä kaikki olisi minulle selvinnyt, vaikka siitä todella vain heräsi halu saada tietää enemmän. Meitä oli siis kaksi rakastunutta, joilla, paitsi viallisia sydämiämme, vielä oli kummallakin omat ruumiilliset haavamme. Minä vain olin saanut haavani omalla suostumuksellani, mutta hän ihan varmaan jonkun toisen väkivaltaisesta kädestä, — siinä erotus välillämme. Se seikka, että hänellä oli morsian ja oli tällaisessa tilassa, alkoi kiihdyttää uteliasuuttani enemmän.
— Mutta tietääkös nyt morsiamenne siitä, että te täällä olette? kysyin minä.
— Tietää, sillä hän oli läsnä, kun minua lyötiin. Siitä syystä hänkin kiinni pantiin ja vietiin poliisin huostaan, vaan missä hän nyt on, sitä en tiedä ja se minua kovasti surettaakin. Jos hän olisi irti päästetty, niin olisi hän varmaan jo tullut minua katsomaan, selitti Pohjolainen alakuloisesti.
— Enpä saata mitenkään edes arvatakaan, millä lailla te olette haavoitetuksi tullut, koska ette ole tappelussa ollut, — sanoin minä, sillä todellakaan en saamistani tiedoista voinut tehdä itselleni selkoa tämän asian laidasta.
— No, jos tahdotte, herra, niin minä voin sen teille kertoa, vaan nyt minä en enää jaksa, kun on näin paljon jo puhutuksi tullut, mutta jos huomenna… olettehan te vielä huomenna täällä?