— Kyllä. Olen.
— Taikka ehkä jo tänäkin iltana, kunhan olen saanut vähän levätä.
— Ei, ei! En minä tahdo teitä liiaksi vaivata. Nukkukaahan nyt. Minä tässä myöskin käyn vähän lueskelemaan.
Tähän ei Pohjolainen sitte sanonut mitään, vaan huoahti hiljaa, mutta kuitenkin niin kovaan, että minä sen kuulin. Hän asettelihe taas mukavammin ja sulki silmänsä nukahtaaksensa.
Sen jälkeen kävin ikkunan luo istumaan, lu'in vähän, mutta sillä välin katselin usein pitkät ajat uloskin: koivuihin, joita tuuli yhä hiljaa liekutteli, pysähtyi katseeni ja ajatukseni harhaeli sinne tänne, luoden milloin mitäkin kuvia. Ville kävi väliin myöskin huoneessa, mitä lie pöytänsä luona askarrellut ja itseksensä mutissut. Hoitajatar pistäytyisi tuon tuostakin meillä, toi ruokaa, mittaeli ruumiin lämpöä, muutti toiset raidit Pohjolaiselle, josta niille oli, professorin tarkastaessa, verta vuotanut ja toimitti kaikki pyyntömme iloisena ja tyytyväisenä. Sinä iltana ei puhuttu Pohjolaisen kanssa tuosta asiasta enää mitään. Muutamia muita kysymyksiä ja vastauksia vain vaihdettiin.
Seuraavana aamuna herättyämme, kumpaisetkin hyvin maatun yön jälkeen, sanoin hänelle hyvän huomenen ja tiedustelin hänen vointiansa. Hän sanoi olevansa jo paljoa parempi eikä enää juuri kipeältä koskevan puhuessakaan. Kun sitte lääkärit olivat käyneet päivemmällä ja meidän haavamme olivat tarkastetut, jouduimme jälleen puheluun keskenämme eilisestä aineestamme.
— Te sanoitte eilen morsiamenne olevan täällä Helsingissä, kysyin minä, kun olimme sille alalle tulleet: — mitä hän täällä tekee ja koska olette te tutustuneet?
— Hän oli täällä palveluksessa, mutta toisemme olemme jo kauan tunteneet.
— Varmaan on hänkin sitte teidän puoleltanne?
— On. Hän on samasta pitäjästäkin, kuin minä. Minä vain olen torpan poika, mutta hän — rikkaan talon tytär.