— Rikkaan talon tytär ja on täällä palveluksessa? lausuin kummastellen.
— Niin!
— No, nytpä jo taidan arvata, miksi hän on palvelukseen ruvennut.
Ell'en erehdy, olette te siihen tavallaan syynä.
— No, tavallaan, kyllä. Mutta enemmän on siihen Marin oma isä syynä. Asianlaita on, nähkääs, se, että minä ja Mari olemme melkein jo lapsuuden tuttavia. Hänen isällänsä, joka on hyvin itsepäinen vanhan kansan mies, on siellä pitäjässämme vankka talo, seutumme parhaimpia sekä tuotannaltansa että ulkoasultansakin. Mari on hänen ainoa tyttärensä, vaikka on heillä poikakin, joka on Marista muutamaa vuotta nuorempi. Tämä poika vain on hyvin kivulloinen, niin ett'ei isällä hänestä paljon tulevaisuuden toiveita ole, siinä suhteessa, näet, että hän kykenisi miehen tavoin sellaista taloa hoitamaan. Senpä tähden se isäntä onkin katsonut, mistä hän saisi mieleisensä vävypojan, jolle hän voisi kuollessansa rikkautensa perinnöksi uskoa. Mutta niinkuin muidenkin rikkaiden laita on, niin vaatii hänkin itsepäisesti tulevaiselta vävyltänsä etupäässä rikkautta, olipa sitte hänen muut avunsa minkälaiset tahansa. Tällaisen rikkaan hän pian kyllä löysikin naapuripitäjästä eräässä Sillankorvan Antti nimisessä talollisen pojassa, joka suostui ottamaan hänen tyttärensä. Vaan Maripa oli viisampi isäänsä ja kieltäytyi, äitinsä neuvoa seuraten, tästä naimiskaupasta, sillä Sillankorvan Antti on yleensä tunnettu juomariksi ja muutoinkin huonotapaiseksi mieheksi. Arvattavahan oli, että tämä Marin kielto suututtaisi hänen isäänsä kovin. Ja se suututti häntä vieläkin enemmän siitä syystä, että Mari hänelle suoraan ilmoitti, ettei hän tahtonut ottaa ketään muuta, kuin minun, jota hän sanoi jo monta vuotta rakastaneensa. "Silloin on tämän talon ovi sinulta suljettu", oli hänen isänsä kiljaissut eikä tahtonut kuulla minusta puhuttavankaan. Vaan minun on lisättävä, että tällä hänen vihallansa minua vastaan on vielä toinenkin syy, eikä vain se, että minä köyhä olen. Minun isäni, nähkääs, joka nyt on melkein samassa iässä, kuin Marinkin isä, oli myöskin ennen varakas mies ja erään suuren, heidän naapuritalonsa, omistaja, josta syystä Mari ja minä juuri olemmekin hyviä lapsuuden tuttavia. Pieninä jo olimme melkein joka päivä yhdessä ja keskinäisistä nauruista ja kyynelistä se rakkaus vähitellen sitte alkoikin itää. Ne onnelliset ajat loppuivat kuitenkin kohta meiltä nuoriltakin, niin pian kuin onnettomuus oli minun isääni kohdannut. Jostakin syystä oli, näet, isäni kovin velkaantunut ja pysyäksensä pystyssä, täytyi hänen tuon tuostakin lainaella Marin isältä, jonka asiat olivat paremmalla kannalla, kuin meidän. Ja kaikki näytti sittenkin hyvältä meidänkin puolellamme, niinkauan kuin molempien isäntien suhde oli hyvä. Mutta jostakin syystä, joka minulta vielä tähänkin saakka on tietymättömäksi jäänyt, muuttui se sitte melkein yht'äkkiä, ja koska isäni ei kyennyt saamamiehellensä suurta velkaansa heti suorittamaan, niin otti ja myötti tämä huutokaupalla koko talomme kaluineen päivineen. Ja me olimme melkein mieron tiellä, ainakin verrattuna siihen, mitä meillä ennen oli ollut. Vaan isäni, joka ei tästä vauriosta kuitenkaan kovin murheelliseksi käynyt, osti sillä pienellä summalla, joka hänelle jäljelle jäi, nykyisen torppansa, jossa vanhempani ovat jotakuinkin hyvin toimeen tulleet uutteralla työllä, sillä välin kuin minä olen muualla ansaitsemassa käynyt…
Tämän jälkeen Pohjolainen hiukan levähti kertomuksestansa.
— Mutta milläslailla sitte teidän morsiamenne tuli kotinsa jättäneeksi? kysäsin minä vähän ajan kuluttua.
— Siitäpä asiasta juuri minä nyt ai'oin ruveta puhumaankin, puuttui hän taas puheeseen. — Jo sitä ennen, nähkääs, kuin Marin isä alkoi hänelle mieheksi toimittaa tuota Sillankorvan Anttia, olimme me, Mari ja minä, luvanneet itsemme toinen toisellemme ja pari kertaa jo yrittäneet puhua siitä asiasta hänen isällensäkin, mutta tämän puolelta kohtasi meitä aina jyrkkä kielto. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hänen ikivihollisensa poika tulisi hänen vävyksensä, pääsisi rikkaan talon perilliseksi ja minun isäni siten jälleen kohoaisi köyhtyneestä asemastansa. Mitä minun isääni tulee, niin en luule hänen olevan niin leppymättömän, ettei hän naimiseemme olisi suostumustansa antanut, jos sitä vain morsiameni taholta olisi saatu. Useinpa kuulin isäni sanovankin, että hän aivan syyttömästi joutui riitaan Marin isän kanssa ja että tämä luultavasti kateudesta oli paljon edistänyt hänen perikatoansa. Olipa nyt sen asian laita sitte kuinka tahansa, mutta kun Sillankorvan Antti tuli Maria kosimaan, niin pani Mari jyrkästi vastaan, sanoen jo valinneensa minut mieheksensä eikä kenenkään pakosta luopuvansa tästä lupauksestansa. Hänen isänsä vihastui silmittömästi, ei sanonut häntä enää tahtovansa tyttäreksensäkään tietää ja käski hänen tuota pikaa lähtemään talosta pois, ellei hän päätöstänsä muuttaisi. Mutta Mari ei tästä uhkauksesta pelästynyt. Me tapasimme tämän jälkeen kerran salaa toisemme ja lupasimme lujasti toisillemme ryhtyä innokkaalla työllä haalimaan niin paljon rahaa kokoon, että voisimme ostaa mekin pienen torpan ja ruveta siinä yhdessä elämään, huolimatta hänen isänsä oikuista. Minä kävin kirveineni, höylineni, niinkuin ennenkin, sekä talojen että laivain rakennuksissa, missä niitä milloinkin sattui olemaan, ja Mari jätti kotinsa hyvästi — hänen äitiinsä tämä ero koski kipeästi — ja tuli tänne Helsinkiin, jossa hän jo on ollut pari vuotta palveluksessa.
— Ettekö tällä aikaa ole tavanneet toisianne ennenkuin nyt vasta, tänä keväänä? kysyin minä.
— Olemme, kerran. Vuosi takaperin olin minä Hämeenlinnassa työssä ja silloin käväisi Mari pikimältään siellä. Minun teki häntä kovin mieli nähdä ja minä maksoin hänen matkansa sinne.
— Kai teillä kummallakin on jo nätti summa säästettynä, koska teillä näin rehelliset aikeet on? — utelin jälleen.