— Onhan sitä vähän, että ehkä jo alkuun päästäisiin. Ja sitähän varten oikeastaan minä tänne Helsinkiin työhön tulinkin, että saisimme Marin kanssa yhdessä vähän siitä asiasta tuumia, — kertoi nuori mies.

— Milläs kummin teidän sitte näin surullisesti kävi? tokaisin siihen taaskin kysymykseni.

— Sehän se Sillankorvan Antti on meitä, kuin perkele, vainonnut, sanoi Pohjolainen tuimasti ja vaikeni vihaansa.

Kotvan aikaan ei hän taaskaan puhunut mitään. Minä näin jälleen, että hänen ajatuksensa ikäänkuin välähtämällä kuvastuivat hänen silmissänsä. Enkä minäkään tahtonut heti ruveta kyselemään tuosta ehkä arkatuntoisestakin asiasta. Me olimme molemmat jonkun aikaa ääneti.

— Tiedättekös, herra, että tuo Sillankorvan Antti ei ole jättänyt Maria rauhaan tuskin kuukaudeksikaan siitä saakka, kuin hän häneltä rukkaset sai. Itse hän tästä sekä nolostui että pahastui, sillä hän näkyi olleen asiastansa hyvinkin varma, ja Marin isälle varsinkin kuuluu hän alussa olleen vihoissansa. Senpä tähden minä luulenkin, että ukko häntä alati on yllyttänyt kokeitansa jatkamaan, semminkin koska Marin kotoalähtö näkyy häneen kuitenkin kovasti vaikuttaneen ja hän vielä toivoo Marin katuvan, palaavan kotiansa ja ottavan tuon hänelle tarjotun sulhasen. Kaikissa tapauksissa ei Marilla tästä ole ollut muuta kuin kiusaa ja vastusta, vaikka hän aina ankarasti onkin hylännyt Antin tarjoumukset. Itse ei Marin isä ole millään tavalla koettanut lähentyä tytärtänsä, mutta näköjään on hän kaikellaisilla lupauksilla siihen kehottanut Anttia, sillä hänessä itsessänsä en luulisi niin paljon rakkautta löytyvän, että hän näin kauan tavoitteleisi häntä saadaksensa. Rikkauden himo siihen ehkä kyllä voi olla syynä, sillä olen kuullut, että Sillankorvan talo viimeisinä aikoina on käynyt entistänsä paljoa huonommaksi. Ja Antista itsestänsäkin ja hänen käytöksestänsä on liikkunut hyvin pahoja juttuja. Mutta niitäpä Marin isä ei ole taitanut ottaa uskoaksensa…

— Minkälaisissa teoissa tuon Sillankorvan Antin itsepäisyys sitte on näyttäytynyt teidän morsiantanne kohtaan hänen täällä ollessansa? — kysyin minä.

— Paitsi sitä, että hän on Marille tänne monta kertaa kirjeitäkin kirjoittanut, jotka tämä on kaikki vastaamatta jättänyt, on hän jo neljästi täällä itsekin käynyt eikä anna Marille rauhaa hänen palveluspaikassansakaan. Ja pahin on, että hän melkein aina silloin on ollut juovuksissaan ja pitänyt niin pahaa elämätä, että Marilla siitä on ollut hyvin ikäviä seurauksia isäntäväkensä puolelta. Mutta mitenkä hänen juuri nytkin piti tänne osua, sitä me emme voi mitenkään ymmärtää. Varmaan oli hän joltakin sattunut kuulemaan, että minä olin Helsinkiin työhön tullut, ja alkanut epäillä jotakin, koska hän tänne niin päistikkaa saapui, että tuskin ehti tarpeeksi vaatteitakaan mukaansa panna. Ja kovasti minä kummastuin, kun viime lauantaina Marilta kuulin, että hän taas oli käynyt häntä tapaamassa ja sanonut tulevansa jälleen seuraavana päivänä iltasella. Silloin me yhdessä tuumimaan Marin kanssa, mitä neuvoa olisi paras käyttää häntä vastaan. Yksin en tahtonut missään tapauksessa jättää Maria kortteeriinsa, sillä nythän on kesäaika, ja hänen herrasväkensä ovat muuttaneet kaikki maalle. Jos Mari taas olisi ulos lähtenyt ja ovet sulkenut, niin olisi hän tullut ja luullut Marin vain sulkeutuneen lukon taakse ja alkanut jyskyttää, vieläpä, Jumala ties, mitä tehnyt, ehkäpä ovetkin murtanut. Päätettiin siis sillä lailla, että Mari jää kotia ja että minä tulen hänen luoksensa, jotta olisimme yhdessä tuota pukaria vastaan ottamassa. Sattuikin olemaan sunnuntaipäivä, joten minä olin työstä vapaa. Aamupäivällä oltiin yhdessä kirkossa ja iltapuoleen sitte kaiken aikaa kotona. En tiedä, lieneekö Antti jo meidän poissa ollessammekin käynyt, mutta kauan häntä iltasella odotimme. Hän oli sanonut jo noin kuuden aikaan tulevansa, vaan ei häntä vielä seitsemänkään tienoilla näkynyt. Luultiin jo, että ehkä onkin hän kaikki tuumansa siksensä jättänyt eikä tulekaan, peläten varmaan minunkin siellä olevan. Vaan mitäs luulette? Olimme menneet Marin kanssa portille, — minä aioin jo vähän ruveta kotiapäin lähtemään ja Mari oli muuten vain niinkuin saattaaksensa tullut, — niin näimme hänen tulla kihnuttavan alanenänä katua pitkin meitä kohti. Mari oikein säikähti hänet nähtyänsä ja tahtoi, että menisimme häneltä jonnekin piiloon, vaan minä sanoin, että "ollaan me vain tässä, niin näkee hän, että olemme häntä odottamassa". Ja kun hän sitte portille tuli, niin kätteli hän Maria ja puhutteli, vaan minua ei ollut huomaavinansakaan. Kauan aikaa kyseli hän Marilta yhtä ja toista ja sitte vasta katsoi sameilla silmillään vieraasti minuun, ikäänkuin ei olisi tuntenutkaan, ja kysyi: "kukas se tämä vieras on?" — "On se niin vieras", sanoi Mari, "että jollei Antti sitä tunne, niin voin sanoa, että se on minun sulhaseni." — "Mitä? Sulhanenko? Eikö joutavia. Tämä poika se vain Marin sulhaseksi kelpaa", sanoi Antti ja heitti viinasta hervottoman kätensä Marin kaulaan. Mutta Mari pääsi kuitenkin riuhtaisemaan irti ja juoksi minun taakseni. Sanaakaan sanomatta tartuin minä Antin ryntäisiin ja tahdoin nakata hänet maahan, mutta hän oli saanut kiinni lystriinitakistani ja repäisi siitä hihan ja selkämyksen halki. Vaan silloin minä vihastuin niin, että koppasin hänet käsiini ja paiskasin pihan kivitystä vastaan maahan ja annoin hänelle jalallani aika potkun kylkeen. Sillä välin oli Mari juossut kadulle ja alkoi poliisia huutaa, mutta kun ei poliisia ollut näkyvissä, niin tuli hän takaisin, tarttui minua kädestä ja ennenkuin Antti ehti kämpiä ylös, veti hän minun perässään toisella puolen katua olevan suuren kivitalon pihaan. Sitte vasta pääsi Antti kadulle ja kun ei hän siellä ketään nähnyt, niin alkoi hän huutaa ja meluta ja vuoroonsa poliisia huutaa, joka saapuikin sitte paikalle. Mutta Antti korjattiinkin siksi yöksi putkaan ja me pääsimme hänestä sekä koko asiasta niinikään irti.

— Sepä kävi varsin sukkelasti, ilmaisin minä siihen riemuni.

— Hyvinhän se sillä kertaa kävi, vaan älkää luulko, että hän vielä jätti Marin silläkään rauhaan. — Seuraavana päivänä, noin kymmenen aikaan, niin jo näkee Mari keittiönsä ikkunasta, että Antti astuu pihan poikki keittiön portaita kohti hänen luo tullaksensa. Ja minnekäs se Mari raukka enää päästäkään voi, kun Antti hänen jo oli ikkunasta huomannut eikä hänellä ollut aikaa juosta ulko-oveakaan lukkoon panemaan. Anteeksi hän muka tuli pyytämään eilisestä käytöksestänsä ja alkoi sitte Maria kiusata, että hän tulisi minua hakemaan ja että me kolmen lähdettäisiin "sovinto-olutta" juomaan, jota varten hän jo oli sanonut kymmenen pottua tilanneensakin. Ja niin oli hän Maria kiusannut, että hän oli hänestä aivan pääsemättömissä eikä hän häntä muutoin pois lähtemään saanutkaan, kuin lupaamalla täyttää hänen pyyntönsä. Mikäs siinä tyttöparan muu hänen tuskassansa auttoikaan? Hyvä se hänestä oli, kuin silläkin lailla luuli hänestä irti pääsevänsä…

Minä olin silloin työssä, kun he tulivat minua hakemaan. Voittehan arvata kummastukseni, kun näin Marin tulevan yhdessä Antin kanssa, ja monellaiset olivat ne tunteet, jotka alkoivat minussa silloin taistella. Mari juoksi heti minun luokseni ja kertoi, kuinka asian laita oli. Mutta minä sanoin suoraan, ett'en voinut tulla, koska minun täytyi olla työssä, ja ett'en siitä pääsisi koko päivänä irti. Kotiaan Marikaan ei tahtonut mennä, sillä hänellä olisi silloin ollut Antti varmaan kintereillään, jonka tähden kauan aikaa tuumittiin, mitä oli tehtävä, Antti kun penäsi lähtemään, pyytäen kaikilla tavoin anteeksi minulta sekä luvaten muka korvata eilen karsimani vahingon. Kovin ei tehnyt mieleni lähteä, mutta kun hän vakuutti seuraavana aamuna lähtevänsä kaupungista pois eikä koskaan sitte enää kiusaavansa Maria ja sentähden tahtovansa meistä sovinnossa erota, niin mikäs siinä auttoi muu, kuin suostuminen tuon pääsemättömän kiusaajan pyyntöön. Päivällistunnilla lupasin sitte lähteä juomaan lasillisen olutta, ei muuta, ja siksi aikaa täytyi heidän odottaa minua. Eikä siinä odottamistakaan ollut enää, kuin tunnin verta kaikkiaan.