Sovinto-oluensa toimitti Antti eräälle nurmikolle Arkadian tullin luo. Sinne lähti hän jo vähää ennen meitä ja kun me sinne tulimme, niin oli siellä nurmella, vähän syrjässä, pari tyhjää, rikottua pulloa, jotka varmaan Antti itseksensä oli tyhjentänyt kuraasia saadaksensa. Sillä, niinkuin nyt perästäpäin huomaan, tämä kaikki oli häneltä edeltäpäin ja tarkkaan mietitty. Vaan kukas häntä näin salakavalaksi luullakaan voi!? Me olimme asettuneet nurmikolle istumaan — Mari istui minusta oikealle ja vähän niinkuin vastapäätä minua, Antti taas vasemmalla puolellani ja jotenkin likellä minua — ja Antti puhui kaikellaista, puita heiniä, milloin ikäänkuin osottaen katumustaan eilisestä teostansa, milloin taas sekoittaen siihen lorujansa rakkaudestaan, — näkyi, että hän jo taas alkoi olla päissänsä, sillä varmaan oli hän jo jotakin ryypännyt, ennenkuin Marin luo tuli. Me Marin kanssa olimme enimmäksemme vaiti, ett'emme vain jotenkin häntä suututtaisi. Yhden pullon olimme juoneet ja minä aloin pyytää Maria lähtemään pois, mutta silloin alkoi Antti jälleen kiusata, että joisimme vielä toisenkin. Vaan minä kielsin jyrkästi, sanoen, ett'emme juo enää tippaakaan ja että minun täytyi lähteä päivällistä syömään. Silloin, yht'äkkiä, ennenkuin mitään aavistaakaan ehdimme, oli Antti sivaltanut puukon tupestansa ja iski minua takaa selkään, sanoen: "Täss' on sulle sitte sovintoa eilisestäkin, perkeleen sulhanen!" Tunnettuani iskun keuhkoissani, koetin hypähtää ylös, vaan kaaduin suulleni edessäni istuvan Marin syliin, joka kiljahti ja siunasi itsensä säikähdyksestä. Tuota pikaa sai Mari kuitenkin huudetuksi apua viertotieltä, jossa, paitsi poliisia, sattui muutamia miehiäkin olemaan. Antti, joka ei yrittänytkään pakoon lähteä, otettiin kiinni ja vietiin poliisin huostaan, jonne Marinkin vieraana miehenä täytyi seurata. Minut taas tuotiin heti paikalla tänne…
Pohjolaisen tästä tapauksesta kertoessa, hänen rintaansa ikäänkuin ahdisti viha, minkä huomasin selvään hänen äänestänsä.
— Sepä vasta oli raakaa kostoa, — en minäkään voinut olla mieltäni osoittamatta.
— No, niin kehnoa, että semmoista voi ainoastaan kurjin pelkuri tehdä, — lisäsi toinen.
— Kun nyt Jumala suo, että paranette, niin olette ainakin päässeet hänestä i'äksi vapaiksi, sanoin jälleen.
— Onhan sillä pahalla aina jotakin hyvääkin muassansa, mutta paljon tästä minulle nyt haittaa on. Kulunee pitkä aika, ennenkuin kelvollisesti työhön kykenen ja sitte tuo oikeuden käynti, ilman sitä, että Mari raukalle tästä on ollut hyvin ikävä olla. Tuskinpa hän vielä tietänee, olenko minä hengissä vai en.
— Kyllä kai on hän tänne lähettänyt jonkun hoitajattarelta kuulustelemaan terveyttänne, ehkäpä on itsekin käynyt, vaikkei häntä vielä ole puheellenne päästetty.
— Sehän se minuakin huolettaa, kun en ole hänen kohtalostansa mitäkään tietoja saanut, — ilmaisi Pohjolainen mielipahansa: — vaikka jo olen täällä kohta kolme vuorokautta ollut.
Minä koetin lohduttaa häntä paraimman mukaan ja puhelin sitte yhtä ja toista hänen kanssansa sekä vielä hänen menneestä elämästänsä että tulevaisuuden toiveistansa. Sen jälkeen kehoitin häntä jälleen hiukan nukahtamaan ja kun hän nukkui, niin kävin minä Horatiustani lukemaan. Sitä lu'in sitte koko iltapuolenkin, puhellen väliin seuralaisteni kanssa, ja se päivä kului siten hyvinkin pian. Seuraavana aamuna toivoin jo pääseväni kotia sillä ehdolla, että kävisin sairaalassa vain joka päivä haavaani näyttämässä, mutta en päässytkään. Minun täytyi olla siellä vielä huomisenkin yli. Vaan kaikesta, mitä sairaalassa oloni aikani olin nähnyt ja kuullut, ei olisi mitään eheää tullut, ellen olisi siellä sitäkin päivää ollut.
Tuskin olivat lääkärit seuraavana aamuna kiertokulullansa meidän huoneessamme käyneet, niin tuli hoitajatar sisään ja ilmoitti Pohjolaiselle, että siellä oli muudan nainen, joka pyrki päästä hänen puheellensa, jos hän jaksoi ottaa häntä vastaan. Nuori mies kohottihe ilosta istualleen sänkyyn ja osoitti sillä, että hän varsin hyvin jaksoi puhella morsiamensa kanssa. Mariksi arvasi hän heti sen naisen.