Tämä oli pienenläntä, hento, tummaverinen nainen, joka astui sisään. Hänen ruskeiden silmiensä raukea katse löysi heti vuoteen, jossa hänen sulhonsa makasi. Ketterin askelin riensi hän vuoteen luo ja tarttui häntä vastaan ojennettuun käteen. Hänen poskensa punoittivat, ne oikein hehkuivat, ja hänen rintansa kohoeli taajaan, ikäänkuin kiireisen astunnan jälkeen. Hänen silmissään kiiluivat kyyneleet.
— Jumalan kiitos, että sinä jo näin terve olet, Johannes! — kuiskasi hän puoliääneen, ikäänkuin ujostellen minua.
— Ei minun mikään hätä ole, mutta kuinkas sinun laitasi on ollut? Missä sinä olet ollut näinä päivinä ja mitenkä sinä jaksat? — kysyi hänen sulhasensa.
He ikäänkuin eivät tietäneet, mitä toisillensa sanoisivat, mistä alkaisivat ja, näköjään, vaivasi minun läsnäoloni heitä. Minä olisin tahtonut jättää heidät kahden kesken, mutta toiselta puolen olin liian utelias näkemään ja kuulemaan kaikki. Kun Mari oli hänelle jotakin kuiskannut vastaukseksi, keskeytin minä hänen ja sanoin:
— Puhukaa vaan kaikki ihan vapaasti, sillä minä tiedän kaikki, mitä tähän saakka on tapahtunut teille. Sulhasenne on minulle kaikki kertonut.
He katselivat molemmat toisiansa merkitsevästi.
— Niin, puhu vain ujostelematta, Mari, sanoi sitte Pohjolainen. Minä olen jutellut herralle kaikki, mikä on tähän onnettomuuteemme syynä ollut.
Mari katsahti minuun ja hymyili kyyneleiden läpi, mutta taaskin hiukan kainostellen, niinkuin hän samalla olisi iloinnut siitä, että joku otti osaa heidän kohtaloonsa, vaan myöskin hävennyt sitä, että vieras tiesi heidän salaisuutensa.
— Enhän minä oikein tiedä… pitäisikö minun jo…? Minä olen niin iloinen, kuin näen sinun näinkin hyvässä tilassa… mutta nyt tuli minulle lisäksi toinenkin suru, puheli Mari katkonaisesti ja kääri auki nenäliinastaan kirjeen.
— No, mikä nyt on? kysyi Johannes. — Mikä kirje se on? Mistä se on?