— Se on kotoa.
— Onko mitä tapahtunut?
— On.
Mari pyyhki silmistään pois niihin kerääntyviä kyyneleitä.
— Mitä? Puhu! Älä salaa mitään! kiirehti Johannes.
— Tämä kirje on äidiltäni. Hän pyytää minua niin pian kuin suinkin tulemaan kotia. Minun isäni on äkkiä kuollut.
— Kuollut?! huudahti Johannes.
— Kuollut?! — tulin minäkin kummastustani ilmaisseeksi.
— Niin… Halvaukseen… ihan äkkiä, lisäsi Mari. Me olimme kaikki kolme vaiti. Vähään aikaan ei kukaan kukaan puhunut sanaakaan. Minä aloin sitte ensiksi sanoen:
— Kummallista kuitenkin, kuinka Jumala kaikki parhainpäin kääntää. Paljonhan teillä on ikävyyksiä ja onnettomuuksia ollut ja suruhan se on teille tämä Marin isän kuolemakin, mutta jos taas toiselta puolen asiaa katselee, niin näyttää aivan, kuin Jumala nyt tahtoisi ruveta palkitsemaan teitä kaikista kärsimyksistänne. Nythän ei tuo Sillankorvan Antti enää voi teitä vaivata eikä kenenkään puolelta liene vastuksia teidän naimisellenne, koska kuulin, että morsiamen äiti on ai'ottua liittoanne päinvastoin suopein silmin katsellut. Ihmisten silmillä katsoen ei tässä luulisi siis olevan muuta, kuin hyvää sekä teille että kaikille teidän omaisillenne. Toivokaamme vain, että sulhanen pian paranee ja pääsee pois tästä ikävästä sairaalasta.