— Niinhän se on. Jumalaahan kaikesta kiittää tulee, mitä Hän tekee, vaikka ihminen aina ei heti Hänen tekojansa ymmärräkään, — myöntelivät molemmat.
Ja sen jälkeen puhelivat he vielä yhtä ja toista keskinäisistä asioistansa. Mari sanoi tahtovansa lähteä kotia äitinsä luo, niin pian kuin vain oli ehtinyt antaa siitä tiedon herrasväellensä ja nämä olivat hankkineet itsellensä toisen palvelijan sijaan. Siihen oli, näet, kuluva vielä jonkun aikaa, joten hän toivoi Johanneksen pääsevän pois sairaalasta ennen hänen lähtöänsä ja hän siinäkin suhteessa voisi olla levollinen. Johannes puolestansa taas koki parhaimman mukaan lohduttaa morsiantansa, ettei hänestä itsestänsä enää mitään pelkoa ollut. Sanoi vain jo kovin haluavansa pois sairaalasta, jossa hänelle muka oli tuleva ikävä minun pois lähdettyä. Sitte he erosivat tyytyväisillä mielin — pikaiseen näkemään saakka, sillä Mari lupasi nyt joka päivä käydä Johannestaan katsomassa…
Seuraavana aamuna pääsin minä lähtemään ja toivotin kumppanilleni pikaista parantumista.
— No, luultavasti voitte sitte ennen pitkää häänne viettää? — sanoin lähtiessäni.
— Toivottavasti syksyllä, ell'ei Jumala mitään esteitä pane, vastasi toinen hyvillä mielin.
Minä toivotin siihen onnea, sanoin hyvästi ja erosin.
Pietarissa 1888.
NIMINEUVOS
Hän oli noita pikku virkamiehiä, noita "ikuisia nimineuvoksia", joista ei koskaan loppua tule Pietarin virastojen vilinässä.
Minä näin hänen usein eräässä hyvin vilkasliikkeisessä, huokeassa ruokapaikassa. Istuinpa usein hänen kanssaan saman pöydän ääressä, istuimme ja söimme vastatusten, niin että lopulta jo olimme vähän niinkuin tuttuja. Eikä ihan tuttujakaan, sillä emme me koskaan toisiamme tervehtineet, mutta jos minä jo satuin olemaan syömässä, kun hän tuli, niin ajattelin minä aina: "kas tuossapa hänkin tulee" ja varmaan ajatteli hänkin minut nähdessään, että "jopa se tuokin on syömään ehtinyt".