Ja hänen tulonsa erotti niin hyvin aina muista tulijoista, ett'ei tarvinnut katsoa sinnepäinkään. Hän oli, näet, hiukan ontuva ja siitä syntyi tuollainen omituinen askelten kapse, joka heti koskee korviin, niinkuin seinäkellon epätasainen tik-tak. Hänen toista askeltaan kuuli hyvin vähäisen, se läpsähti vain pehmoisesti, mutta toinen kolahti hyvin kovaan lattiata vastaan. Ja siitäpä sen aina tiesin näkemättänikin, että "kas tuossapa hänkin tulee".
Kesäaikaan — ja kesäaikaan, monta vuotta perätysten, minä hänen tavallisesti näinkin — oli hän puettu harmahtavaan, hiilakkaaseen, vuorittomaan lystriinipalttooseen, jota hän ei koskaan jättänyt ovenvartijalle, vaan tuli palttoo päällä saliin, jossa hän sen riisui yltään ja laski syömäajaksi tuolinsa selkäimen yli. Tämän teki hän joko siitä syystä, ettei tarvitsisi ovenvartijalle juomarahaa antaa tahi pelosta, ettei palttoo tulisi vahingossa vaihdetuksi tahi ehkäpä molemmistakin syistä. — Sormissa oli hänellä aina harmaat säämiskähansikkaat, joita hän myöskin, aivan kuin määrätyn asetuksen mukaan, otti sormistaan ja laski hattunsa sisään ikkunalle, paperisalkkunsa päälle.
Muutoin oli hän tuollainen pikkuruinen miehen kuippana ja hyvin laiha, laiha kuin lastu. Varsinkin koskivat silmiin laihuutensa takia hänen pienet kätensä pitkine sormineen, mutta kauniine, hyvin hoidettuine kynsineen. Sanotaan, että tuollaiset pitkät, kuivat sormet ovat keuhkotautisen merkkejä ja tässä tapauksessa olisivat tätä olettamusta vahvistaneet myöskin miehen sisään vajonneet, kalpeat posket, joissa ikäänkuin hehkui punaisia täpliä. Hänen silmänsä olivat hyvin syvällä kuopissaan, mutta ei se ollut syynä siihen, etten hänen katsettansa koskaan nähnyt. Ei, — vaan hän ei katsonut kehenkään milloinkaan, tuskin katsoi hän silmälasiensakaan läpi, vaan aina, niinkuin minusta näytti, niiden alitse. Hänen otsansa oli tavattoman korkea, mutta enemmän sen tähden, että hän edestäpäin oli hiukan kaljupäinen ja että hänen muutoin pitkät hiuksensa olivat kovin harvat. Samoin oli hänen leukapartansa niin hatara, että hänen laihan, kuivan kaulansa esiinpistävä aataminpala varsin hyvin näkyi sen läpi. Mutta eniten kuitenkin herätti huomiota hänen kasvoissaan hänen, aivan kuin luumu, sinertävän punainen, litteähkö, paljon merkitsevä nenänsä.
Kun tämä ruokavieras istuutui i'äti saman pöytänsä ääreen, riensi palvelija — lyhytkasvuinen, mustaviiksinen tataarilainen — hänen luoksensa, nyökäytti, mitäkään sanomatta, hänelle päätään ja pani suunsa leveään, mutta kylmän kohteliaaseen hymyyn. Tämä hymy näytti minusta aina hyvin omituiselta sen takia, että miehen suupielet yht'äkkiä venyivät niin pitkälle kuin suinkin ja vetäytyivät taas yht'äkkiä paikoilleen, näyttämättä samalla mitäkään ilmettä hänen silmissään tahi kasvojensa juonteissa. Se tapahtui tuossa tuokiossa ja katosi ikäänkuin poispyyhittynä. Samallaista hymyä en ole koskaan kellään nähnyt. — Tataarilainen pisti ruokalistan ruokavieraansa nenän alle ja tämä tarttui siihen molemmin käsin, tutki sitä kauan aikaa, aivan kuin se olisi ollut hyvin tärkeä paperi, jonka hän oli saanut puhtaaksi kirjoitettavaksi ja joka oli Keisariin saakka menevä ja vasta tyystin harkittuaan määräsi hän, mitä ruokalajeja tahtoi syödä.
Ja olisittepa nähneet, kuinka hän söikin! Söi hitaasti, vakavasti, nauttimalla joka lusikallisesta, joka palasesta, jonka hän pisti suuhunsa, melkein samaan tapaan, kuin hän luultavasti nautti virastossaan puhtaaksi kirjoittaessaan, kielenkärki ulkona suupielestä, pyörittämällä päätään sen mukaan, kuin hän kirjaimiaankin paperille pyöritteli. Päivällisaika oli hänestä pyhä hetki, sen näki selvään. Ja varmaan oli se hänen ainoa pyhä hetkensä päivässä, sillä kaikesta päättäen ei hän syönyt kuin kerran päivässä, ellei ota lukuun hänen aamu- ja iltateetään, jota hän kotonaan nautti, ja luultavasti yhtä hartaasti sitäkin.
Yhden ryypyn vieras tavallisesti otti, mutta isonlaisen, ja otti sen, ei ennenkuin kävi soppaa syömään, vaan vasta sitte kun oli sitä syönyt noin neljä, viisi lusikallista. Ja ryypynkin otti hän yhtä hartaasti. Nosti verkalleen ryyppylasin huulilleen, kallisti hiljaa päätään taaksepäin, niin että hatara leukaparta nousi vaakasuoraan ilmaan, ja antoi lasin sisällyksen tyynesti vuotaa kulkkuunsa. Vaan hänen tätäkään temppuaan tehdessään en nähnyt koskaan hänen silmiänsä, sillä sen mukaan kuin hän kallisti päätään taaksepäin, sulkeutuivat, aivan kuin mannekiinin silmät, hänen silmäluomensa kiinni tyyneen, autuaalliseen nautintoon ja aukenivat jälleen yhtä hitaasti sen mukaan kuin hän nosti päänsä pystyyn. Ryyppylasin laski hän sitte levollisesti pöydälle ja teki samalla pienen näpsäyksen toisen kätensä sormilla. Ja sitä ei hän unhottanut ihmeenkään vuoksi koskaan tehdä. Samaan tapaan aivan tyhjensi hän sitte ne kolme suurta olutlasiakin, jotka hän ikäänkuin säännönmukaisesti joka päivälliseksi nautti. Tämä verraten suuri määrä juomaa kummastutti minua kovin sen luulon perustuksella, mikä minulla oli hänen elinehdoistansa, koko hänen olemuksestansa ja esiintymisestänsä päättäen. Mutta kaikissa tapauksissa selitti mainittu seikka varmuudella hänen nenänsä silmään pistävän värin, tuon aivan kuin luumun sinertävän punaisen värin.
Nämä pienet havaintoni olin tehnyt monena kesänä, käydessäni tässä ruokalassa syömässä. Olipa minusta ikäänkuin huvittavaakin käydä siellä saadakseni nähdä tuota toista ruokavierasta ja hänen harrasta syöntiään säännöllisine temppuineen. Ja yhtä säännöllinen oli hän siellä käynnissäänkin, joka aina tapahtui määrätyllä tunnilla. Ylen harvoin, ja sekin yhtä säännöllisesti, tapahtui kuitenkin, että hän oli päivän poissa. Mistä syystä se tapahtui, sen sain kuulla vasta, kun vieras oli kokonaan laannut siellä käymästä.
* * * * *
Erään kerran tulin, näet, jälleen tähän samaan ruokapaikkaan. Istuuduin tavallisen pöytäni ääreen. Pieni, mustaviiksinen tataarilainen riensi, ruokalista kädessä, luokseni, nyökäytti päällään minulle hyvänpäivän ja pani suunsa tuohon ainaiseen leveään, kylmän kohteliaaseen hymyyn.
Minä määräsin ruokalajit.