Syötyäni päivällisen ja nähtyäni, ettei entinen pöytäkumppanini tullutkaan, vaikka oli hänen tavallinen ruokatuntinsa, menin puhuttelemaan tiskinsä takana seisovaa ravintolan isäntää toivossa saavani kuulla häneltä jotakin. Tämä oli punapartainen, epämiellyttävän näköinen juutalainen, mutta kohteliaisuudesta pidin velvollisuutenani toisinaan vaihtaa hänen kanssaan muutamia sanoja.
— Onkos minun entinen pöytäkumppanini sairas, koska en häntä ole täällä tänään nähnyt? — kysyin lopuksi.
— Hän käski toivottamaan teille pitkää ikää, — vastasi isäntä venäläiseen tapaan.
— Mitä! Onko hän kuollut? Ja koska? lausuin kummastukseni.
— Pari viikkoa sitte. Joi itsensä kuoliaaksi.
— Niin säntillinen mies! Ja minä kun luulin, ettei hän kykenisi juomaankaan muutoin, kun säännön mukaisesti, niinkuin hän täällä syödessään teki!
— Aivan oikein. Niinpä hän tekikin.
— No, vaan kuinkas se sitte…?
— Nähkääs, miten se tapahtui. Olen tosin jo monelle saanut kertoa saman asian, sillä tuo ontuva nimineuvos (olin siis arvannut oikein, luullessani miehen olevan nimineuvoksen) näkyy herättäneen yleistä huomiota, mutta pitäähän se toki kertoa teillekin, koska olitte pöytäkumppania. — Minä tunsin hänet jo kauan, — siitä asti jo kun tämän ravintolaliikkeeni alotin. Hän asui täällä aivan likellä, — muutaman talon päässä täältä — ja kävi täällä melkein joka päivä syömässä. Miksi sanon "melkein", saatte kohta kuulla. En tiedä, kuinka hän, ontuva ja heikko kun oli, jaksoi monesti päivässä kavuta ylös viidennen kerroksen ullakkokamariin, jossa hän yksinään, kuin hämähäkki nurkassaan, asuskeli. Tuon pienen, matalan koppinsa oli hän vuokrannut eräältä vanhalta kirjurin leskeltä, jolle hän siitä maksoi kuusi ruplaa kuukaudessa, saaden siitä hinnasta myöskin huonekalut — tietysti vain kehnon sängyn, huojuvan pöydän ja samallaisen rottinkituolin, jonka istuin oli puhjennut — palveluksen sekä teekeittiön aamuin ja illoin. Koko hänen palkkansa, minkä hän sai kaupunginpäällikön kansliasta, jossa hän puhtaaksikirjoittajana palveli, taisi olla neljäkymmentäviisi ruplaa kuukaudessa. Ja sillä hän eli, elipä, verraten puhuen, jotenkin hyvin. Tietääkseni ei hän kotona syönyt muuta, kuin mitä vähäisen vehnäleipää teeksensä osteli, mutta täällä hän kävi päivällistä syömässä ja söi, niinkuin olette suvainnut nähdä, hyvin hartaasti, koko vuorokauden varalle.
Virassaan kuuluu hän olleen hyvin uuttera ja niin säntillinen, ettei paremmasta mihinkään. Tuli lyömälleen virkaansa, kirjoitti hyvin kauniisti, vaikka tosin hitaanlaisesti ja käytöksessään oli hän nöyrä ja siisti. Mutta yksi vika hänellä oli, vaikka ei sitäkään kansliassa vikana pidetty, koska hän senkin toimitti aivan yhtä säännöllisesti kuin muuta virkaansa. Hän, näet, joi kerran kuukaudessa ja oli silloin aina yhden päivän poissa virastaan. Ja silloin ei hän käynyt täälläkään syömässä. Mutta koska kansliassa tiedettiin, että nyt hänen juomapäivänsä tulee, niin voitiin asettaa kirjoituksetkin sen mukaan ja sentähden tuo pieni teko hänelle mielelläänkin anteeksi annettiin hänen muiden, monessa suhteessa, suurtenkin ansioittensa vuoksi. Hänen juomapäivänsä, näet, sattui aina yhteen palkan maksupäivän kanssa. Sillä vielä samana päivänä, jolloin hän kuukautisen palkkansa sai, kävi hän täällä päivällisellä, mutta varma oli, ettei hän sitä seuraavana päivänä syömään tullut. Ja kun hän sinä päivänä syömästä läksi, niin tuli hän aina hilpeällä mielellä tähän näin tiskin luokse, kertoi saaneensa palkkansa ja maksoi koko kuukauden päivälliset. Sitte otti hän minulta hyvästi ja lausui aina samoilla sanoilla: "Huomenna taas en tule päivälliselle, sillä matkustan yhdeksi päiväksi unholaan. Pitää viedä sinne tämän kuukauden surut talteen." Palkastaan hän, näet, oli määrännyt vissin summan tätä "reissuaan" varten ja joi silloin niin, ettei kyennyt seuraavana päivänä liikkumaan minnekään. Mutta kolmantena päivänä oli hän taas lyömälleen virassansa sekä täällä päivällisellä. Semmoinen se oli hänen unholaan matkansa, jonne hän tahtoi surunsa jättää.