— Omituinen mies! — lausuin minä.
— Niin. Mutta tapahtuipa pari viikkoa sitte, ettei hän enää mennyt virkaansa eikä tullut tänne syömäänkään. Päivällisen jälkeen samana päivänä, kun hän oli saanut kuukausipalkkansa, tuli hän luokseni, maksoi ja sanoi minulle: "Huomenna taas en tule päivälliselle, sillä matkustan yhdeksi päiväksi unholaan. Pitää viedä sinne tämän kuukauden surut talteen." Ja unholaan hän kyllä matkustikin, mutta takaisin ei hän sieltä koskaan palannut. Hän oli, näet, sen päivän jälkeisenä päivänä humalapäissään lähtenyt ulos ullakkohuoneestaan, kompastunut portailla ja pudonnut niin pahasti, että parin tunnin kuluttua heitti henkensä. Sääli oli miestä, sillä olisihan hän toki vähän paremman lopun ansainnut.
— Sääli! Sääli! — Kiitoksia kertomastanne ja suokaa anteeksi, että vaivasin. Hyvästi! Täytyy rientää.
Kumarsin ja lähdin.
Eikä nimineuvos sen koommin enää sen pöydän ääressä istunut. Toisia kyllä tuli hänen paikallensa, mutta kaikki — tavallisia ihmisiä vain.
Pietarissa v. 1889.
KSENIA
Erään haudanvartijan kertomuksen mukaan.
Kaikki varmaan tietävät, että Keisarimme [Tämä kertomus on kirjoitettu Aleksanteri III hallituksen aikaan. Tapahtuma on siltä ajalta, jolloin hän itse vielä oli perintöruhtinas.] ja Suuriruhtinaamme vanhimman tyttären nimi on Ksenia, mutta ani harva tietänee, kuinka hän tuli tämän nimen saaneeksi.
Jos suvaitsette, kerron sen teille. Toivon, ettei sensori löydä mitäkään luvatonta tästä viattomasta tarinasta, ellei se olisikaan aivan niin, kuin olen kuullut sen kerrottavan. Toivon myöskin, että suotte minulle suosiollisesti anteeksi, etten kykene sitä kyllin kauniisti kertomaan.