Ja sitte sanoivat lapset hänelle kerran, kun olivat puutarhassa kävelemässä:

— Mademoiselle, isoisä sanoo, että te olette niin kaunis!

— Loruja! Se ei ole totta. Älkää te kuulko, mitä isoisä puhuu!

Se oli pahasti vastattu, sen hän kyllä tiesi. Tehdä isoisä valehtelijaksi lasten silmissä ja neuvoa heitä, etteivät he kuulisi, mitä hän puhuu! Se oli hyvin pahasti vastattu, mutta hän ei osannut muulla tavoin vastata. Eikä hän osannut korjatakaan, mitä oli sanonut. Ja aina oli patruuna hänen tiellään, aina niin tuskastuttavan huomaavainen. Ei hän juuri puhunut paljon mitään, mutta katseli aina ja aina niin kauan, niin pahasti. Sopimatontahan kuitenkin oli olla epäkohtelias hänelle, vaikka usein teki mielikin. Mutta eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt ja sittehän sitä asui heidän talossaan, vieraassa talossa. Välttää häntä kuitenkin voi, noinikään huomaamatta, ettei muka ollut näkevinään. Mutta pahasti se oli tehty sekin ja ikävää, jos rouva saisi tietää. Tukalaa, hyvin tukalaa…

Voi, jos kuluisi kesä pikemmin! Syksyllä ei patruuna muuta muun perheen kanssa kaupunkiin. Sitte ehkä joulun aikaan voi jättää paikkansa ja viettää häitä. Niinhän oli siitä Rudolf viime kirjeessään kirjoittanut.

Näin, omituisen kammon ja toivon vaiheilla, on kesä kulunut elokuuhun saakka. Mutta silloin sattuu kerran iltapuoleen, että rouva ja hänen sisarensa ovat lähteneet kylään, lapset ovat puutarhassa leikkimässä ja patruuna oli jo päivällisen jälkeen lähtenyt pelloille elonkorjuuta katsomaan. Asuinrakennuksessa, herrasväen puolella, ei ole muita kotona, kuin kotiopettajatar yksin, joka ruokasalissa ruokapöydän ääressä, kyynärpäät pöydällä ja pää käsien välissä, mietteisiinsä vaipuneena lukee jotakin kirjaa. Huoneessa kuuluu ainoastaan kärpästen surinaa ja ulkoa, avonaisista ikkunoista, lennähtää silloin tällöin kirmailevain tyttöjen huudahduksia, kimakka vihellys rautatieradalta ja kaukaista, kiitävän junan huminaa.

Neljännes tuntia tämän jälkeen ajaa rattaat ratisten pihalle: poika toi pysäkiltä postin. Kohta sen jälkeen kuuluu salissa askeleita ja ruokasalin ovi avautuu.

"Patruuna!" Vetiset kiiluvat silmät ja pitkä riippuva alahuuli!

— Mademoiselle, kirjettä ei teille postissa ollut, mutta, ehkä tahdotte lukea sanomalehtiä? — kuuluu ääni ovelta.

Säpsähtäen on neiti peräytynyt aivan tuolin laidalle ja puristaa toisen käden sormien päillä pöydän reunaa. Myöskin hänen pelästynyt katseensa, pahaa aavistava katseensa, jonka hän luo lähestyvään patruunaan, lausuu aivan samaa, kuin sanat, jotka hän vapisevalla äänellä töintuskin saa huuliltansa: