— Kiitos! Sitte, perästäpäin, kun te ensin olette ne lukenut.
Silmänräpäys.
Sanomalehdet ovat viskatut pöydälle. Molemmin käsin tarttuu patruuna neidin käsivarsiin, painaa häntä alaspäin, ettei hän voisi nousta ylös, ja kumartuu häntä suudellakseen.
Huutaako? Mutta varmaan ei kukaan kuule, ei ehdi kuulla, ja jos kuuleekin, niin on se häväistys hänelle, patruunalle, koko talolle.
Ja neiti taivuttaa selkäänsä taaksepäin niin paljon kuin voi, viskaa kauniin päänsä melkein nurin, ottaa vauhtia ja sylkäisee, sen verran kuin pelosta kuivunut suu sallii, vasten tuota inhottavaa, rietasta naamaa.
Sitä ei patruuna mitenkään odottanut. Mutta se auttoi paremmin, kuin helähtävä korvapuusti, jolta hän oli koettanut suojella itseään neidin täyteläisiin käsivarsiin tarttumalla. Hän heittää saaliinsa, joka on päässyt ylös tuoliltaan ja seisoo kalpeana pöydän vieressä, hän peräytyy verkalleen ovelle, ja jää siihen seisomaan, luomatta vetisiä, kiiluvia silmiään neidistä. Alahuuli riippuu tavallistaan pitemmällä, himoisasti värähdellen.
Viisi minuuttia, viisi pitkää minuuttia, joista ei tahdo koskaan loppua tulla, seisovat he ääneti, toinen toisiinsa tuijottaen. Pelkoa, vihaa, inhoa, halveksimista ja voitonriemua säihkyvät koko tämän ajan neidin tummat, tuliset silmät. Vihdoin ei patruuna niiden katsetta enää kestä, vaan sulkee oven ja poistuu.
Silloin vasta jaksaa neiti vaistomaisesti kohottaa toisen kätensä suun eteen, ikäänkuin jotakin liikettä tehdäkseen, hengitys syöksyy, kuin sulkeuksista, keuhkoihin, kohottelee rutosti rintakehää ja veri pulppuaa ohimoihin, punottaen kalpeita poskia. Kauan yhdellä kohdin seisottuaan ja hajamielisesti pöydälle jääneitä sanomalehtiä katseltuaan, lähtee hän keittiön kautta ulos, lapsia puutarhasta tavoittelemaan.
— Mikä teitä vaivaa, kun olette noin kummallinen? — kysyy rouva neidiltä teepöydässä samana iltana.
— Ei mikään, — vastaa neiti ja hymyilee väkinäisesti.