Sanoako rouvalle vai ei? Se ajatus oli häntä seurannut kaikkialla. Mutta hän oli päättänyt olla sanomatta. Eikä hän sitä sinä iltana sanonutkaan, vaan meni illallisen jälkeen ylishuoneeseensa. Nukkua ei hän voinut ennenkuin vasta aamuyöstä.
Eikä hän sitä sanonut rouvalle koskaan. Patruunan näki hän tämän jälkeen hyvin harvoin. Kuluipa usein päiviäkin, ettei häntä nähnyt, ei edes ruokapöydässäkään, sillä patruuna koetti aina keksiä syyn myöhästyäkseen tahi ollakseen kokonaan poissa. Siten oli kesä lopussa.
Syyskuussa pyysi neiti päästä kaupunkiin, tuttavain luona käymään, muutamia päiviä ennenkuin muut maalta muuttivat.
— Isä saattaa teidät rautatielle, sillä rengit ovat työssä, — sanoi rouva lähtöpäivänä neidille.
— Kiitoksia, mutta kyllä minä jaksan käydä jalkaisin asemalle, en minä tarvitse hevosta, — koetti tämä päästä pulasta.
Vaan rouva vaati, että hän oli hevosella saatettava. Eikä mikään auttanut, täytyi lähteä kahden kesken patruunan kanssa. Taaskin oli koetus kestettävä.
Vieretysten he istuivat rattailla, patruuna ja hän. Siitä saakka he eivät olleet puhuneet keskenään. Eikä nytkään patruuna tahtonut saada sanaa suustansa. Neiti tunsi ja näki syrjäsilmällä, että tämä, hevosta ajaessaan, melkein puolen matkaa katseli häntä, katseli ja tahtoi sanoa jotakin, mutta odotti. Vihdoin kuuli hän sanat:
— Antakaa minulle anteeksi se kerta! Mutta… mutta minä rakastin teitä ja minä rakastan teitä vieläkin…
Neiti ei kääntänyt päätään, hän ei katsonut patruunaan, mutta hän tunsi nytkin, että tämä hymyili näin puhuessaan ja että hän valehteli.
— Se oli hävytöntä! Kohdella siten turvatonta tyttöä ja vieraissa! Noin vanha mies! Ja te valehtelette. Te ette voi rakastaa. Se on hävytöntä!…