Elna oli hänen nimensä, Elna Elers. Isättömäksi oli hän jo pikkaraisena jäänyt ja eli sitte köyhän äitinsä luona tämän niukasta eläkkeestä sekä niistä raha-ansioista, jotka he yhdessä jaksoivat käsitöillä ja muilla tavoin itselleen hankkia.
Äiti oli jumalinen ihminen ja istutti aikaiseen tyttäreensä Jumalan pelkoa, rakkautta Jumalan sanaan ja niitä elämän ja siveyden ohjeita, joita Jumalan sana neuvoo. Itse opetti hän lastaan lukemaan ja kirjoittamaan, mutta ei tyytynyt kuitenkaan tähän kotiopetukseen yksistään. Kun Elna tuli yhdentoista vuoden vanhaksi, toimitti hän hänet tyttökouluun, johon tyttö köyhäntodistuksen nojalla pääsi vapaaoppilaaksi.
Vaikealta se kyllä tuntui äidistä, kun nyt täytyi työansioihin käyttää kaikki heikot voimansa tytön koulua käydessä. Mutta vähäkös äidin rakkaus on valmis uhraamaan ilman pienintäkään palkinnon toivoa?! Elnasta tahtoi hänen äitinsä saada siivon, hyvin kasvatetun tytön, joka kerran saattaisi itsensä elättää — siinä hänen koko itsekäs toivonsa! Jos Elna lisäksi voisi äitiäänkin hiukan auttaa tämän vanhoilla päivillä — jos nimittäin Jumala soisi ikää niin kauan, — niin sitä parempi. Vaan se oli kuitenkin sivuasia.
Elnapa ei ollut oikein hyväoppinen: ei ollut Jumala liialta lahjoja antanut. Alussa kävi hänen koulun käyntinsä tyydyttävästi, mutta kuta ylemmälle luokalle hän tuli, sitä enemmän alkoivat henkiset voimat uupua. Neljännelle luokalle asti hän ehti, vaan ei jaksanut kauemmaksi. Vapaaoppilaan oikeudet kun kadotti ja kun ei äiti itse jaksanut hänen puolestaan lukukausimaksuja suorittaa, niin täytyi ottaa tyttö pois koulusta.
Pari vuotta tämän jälkeen sattui sanomissa olemaan ilmoitus, että erääsen uuteen sikaripuotiin Helsingissä tarvittiin myöjäksi "siivo ja sievä nuori tyttö". Ei äiti oikein tämmöistä paikkaa rakastanut, mutta koska hänellä ahtaissa oloissaan muuta neuvoa ei ollut ja koska tyttö itse halusi enemmän siihen, kuin neulojan ammattiin ryhtyä, niin alkoi äiti hänelle mainittua paikkaa puuhata ja onnistuikin tuttavain kautta sen saamaan. Vieläpä kävi niin onnellisesti, että hän itsekin sai Helsingissä vakinaista työtä ja molemmat muuttivat sinne.
Siivo Elna kyllä oli, sen saattoi äiti vakuuttaa, sievyydestä muut saivat päättää. Ja sievä hän oli myöskin siinä seisoessaan sikaripuodin tiskin takana yksinkertaisessa, mutta puhtaassa puvussaan. Hienot, pienet kädet kurottuivat niin kauniisti ottamaan kaapin hyllyltä paperossilaatikoita, jota tehdessä hiha hieman laskeutui alas ja paljasti pulleata, valkoista käsivartta ja leningin miehusta pingoitti niin sievästi nuorta, paisumallaan olevaa rintaa ja notkeita vyötäisiä. Ja kun hän sitte laski laatikon tiskille tahi raapasi tulitikulla valkean ja tarjosi ostajalle, niin lehahti puna hänen pyöreille poskillensa ja siniset silmät loivat pikimältään ylös kirkkaan, viattoman katseen kadotakseen jälleen kainosti rahoihin, jotka hän tunnollisesti tiskin laatikkoon korjasi.
Sehän se juuri paljon lisää sikaripuodin tuottavaisuutta, kun tiskin takana seisoo sievä, nuori neiti. Eipä siis kumma, että Elnankin puodissa istuskeli milloin rikkiviisas keltanokka, pänsneet nenällä, milloin kulipää, lyhyttakki kadetti, milloin toivorikas lyseon yläluokkalainen, milloin viiksihuuli upseeri, milloin ryppyotsa vanhus, joka uskosti sikarinsa päätä hampaattomilla ikenillään nutusteli. Ja kaikki he olivat Elnaan enemmän tahi vähemmän ihastuneet. Kävivät siellä usein, mikä jokapäiväkin, ja olivat siellä kuin kotonaan. Istuivat siellä väliin tuntikausia, polttaa tuprutellen paperossiaan, joko laiskasti loikoen sohvan nurkassa tahi kyynärpäihinsä nojautuen, puoli ruumista tiskin päällä riippumassa. Istuivat, suottailivat ja puhuivat tytölle sievistelyjä hänen kauniista kätösistään, sinisistä silmistään ja pienestä ruusunnuppu suustansa.
— Tiedättekö mitä, neiti? — sanoi kerran luutnantti N——, katsellessani teidän kaunista matalaa otsaanne — sanotaan, että korkeat otsat ovat kauniita, lisäsi hän, mutta minun mielestäni naisille on korkea otsa päinvastoin ruma — katsellessani teidän kaunista matalaa otsaanne näyttää minusta, että pienet otsakiharat sopisivat teille vallan mainiosti. Teidän täytyy välttämättä sellaiset itsellenne laittaa ja huomiseksi jo, että minä saan ne nähdä. Sitä paitsihan nyt on muotikin niitä käyttää.
Se ilta maksoi Elnalle paljon kyyneleitä ja hänen äidillensä paljon surua. Mutta sen sijaan seisoi hän seuraavana päivänä tiskinsä takana kahta vertaa tyynempänä ja mielestään tuhansia kertoja sievempänä.
Ja siitä se sitte alkoi. Hänen ihailijoittensa jokapäiväiset imartelut ja kauniit puheet saivat hänen kääntämään kaiken huomionsa vaatteukseensa ja omaan itseensä. Heitä miellyttääkseen käytti hän muodin kaikkia koristuskeinoja ja oppi sitä paitsi aikaa voittaen sukkelan, keveän puhuttelutavan ja vapaan, mutta teeskennellyn käytöksen. Ja entinen sievä Elna ei enää ollut lainkaan yhtä kaino tiskinsä takana, vaan loi ylös ostajiin kiehtovia, kokettia katseita valkoisesta pitsityöstään, jota hän, veikeästi tuolillaan istuen, nopeasti kutoi, niin että pikku sakarisormi vain ilmassa heilui.