Elnan ihailijoista näkyi varsinkin muuan kandidaatti olevan häneen kokonaan ihastunut ja oli myöskin jo voittanut tytönkin sydämen puolelleen. Ja se oli Elnan ensi lempi, todellinen ensi lempi. Paljon oli hän jo ehtinyt mielistelyjä kuulla ja ne olivat hänessä kyllä itserakkautta virittäneet, mutta vasta Alfred Stormin kauniit puheet hänen sydämeensä tunkivat. Ei koskaan kukaan ollut vielä voinut niin vähillä keinoin vaikuttaa häneen niin paljon ja niin hyvin vakuuttaa hänelle rakkauttansa. Ei koskaan kukaan ollut voinut tehdä itseään hänen tähtensä niin onnettomaksi ja siten herättää hänessä sääliä ja rakkautta. Eikä koskaan kukaan ollut näyttänyt häntä kohtaan niin paljon myötätuntoisuutta ja luvannut hänen puolestaan tehdä niin paljon, jos vain saisi omistaa hänet.

Ne olivat Elnasta kovin ikäviä päiviä, jolloin Storm ei käynyt hänen puodissaan. Sen Storm kyllä huomasi ja käytti sitä hyväksensä poissaolollaan yhä enemmän kiihdyttääkseen Elnan ikävää ja siten myöskin hänen rakkauttaan. Toisinaan, kun hän näki Elnan riukenevat, lempeä kaipaavat katseet, näytti hän olevansa häntä kohtaan hyvin välinpitämätön ja kyllästänyt häneen, mutta sitte taas, jos hän huomasi Elnan jostakin syystä laimistuneen tahi toiseen huomionsa kääntäneen, käytti hän kaiken taitonsa entistään enemmän mullistaakseen tyttö paran sydämen. Todellakin, hän leikki aivan kuin kissa hiiren kanssa, sillä hän tiesi, että ainoastaan tällainen pelon ja toivon vaihtelu, tällainen leikki, eikä tyyni lempi ja tasainen, kuin hiljaisen joen juoksu, voi pitää Elnan vireillä ja olla hänelle itselleen hyödyksi jos ollakseen.

Monesti oli Storm talven aikaan pyytänyt Elnaa teatteriin ja tanssijaisiin, vaan ei ollut Elna lähtenyt. Lähtenyt hän kyllä olisi mielellään, mutta sanoa äidilleen, kenen kanssa menisi, ei hän uskaltanut ja jos olisi sanonut yksin menevänsä, niin ei olisi äiti päästänyt. Usein hänellä tämän johdosta oli äitinsä kanssa ottelu vanhentuneista mielipiteistä, usein vuodatti hän kyyneleitä niille siteille, jotka näin kovasti hänen nuoruutensa haluja hillitsivät ja usein kuunteli hän suutuksissaan äitinsä vakavia nuhteita, helliä varoituksia ja vetoomista Jumalan sanaan ja sen noudattamiseen. Tämä pidätti kyllä Elnaa jonkun aikaa turmiosta, mutta samalla se yhä enemmän kiihdytti häntä voittamaan kaikki esteet, jotka olivat hänen ja hänen rakkautensa esineen välillä, ja voittamaan ne, maksoi mitä maksoi.

Pahaksi onneksi tutustui Elna silloin erääseen nuoreen modistineitiin, joka palveli hattukaupassa vastapäätä, toisella puolen katua. Aina kun vain joutoaikaa sattui olemaan, hyppäsi tämä Elnan puotiin, asialle muka, vaikka toden perään nuoria herroja nähdäkseen ja tavatakseen sekä heidän kanssaan virnaillakseen. Ja kun puodit sitte iltasin suljettiin, tapasivat tytöt aina toinen toisensa, kävelivät käsitysten esplanaadilla, nauraa kikattivat keskenään, katselivat julkeasti vastaan tulijoita silmiin, puolikovaan tehden heistä tuhmia huomautuksiaan, ja saattoivat toinen toistaan kotiin.

Liina — Elnan uusi tuttava — oli myöskin näppärän näköinen tyttö, niinkuin useimmat modistineidit, mutta aika hupakko ja kevytmielinen. Jo ensi kerralla, kun hän kävi Elnan kotona, ei hän miellyttänyt tämän äitiä, joka tietysti olisi tahtonut tyttärelleen siivon, vakavan kumppanin. Elna koetti kyllä silloin ja usein perästäpäinkin Liinaa puolustaa, mutta äitinsä vastenmielisyyttä Liinaa kohtaa ei hänen onnistunut koskaan poistaa. Ja kohta saikin äiti tuta, ett'ei hän ollut arveluissaan lainkaan erehtynyt. Liina istutti toveriinsa aikaa voittaen röyhkeää vastustuksen henkeä ja tottelemattomuutta, joka yhä enemmän lisäsi surun kuormaa äidin muutoinkin jo raskaalle sydämelle. Huokaellen katui hän usein sitä päivää, jolloin hän ainoan tyttärensä Helsinkiin toi ja varsinkin sitä, että oli hänelle paikan sikaripuotiin toimittanut.

Onnellisesti kävi kuitenkin kaikki, niin kauan kuin äiti tarkalla silmällään valvoi Elnansa käytöstä. Mutta tulipa sitte kerran kevät. Talven uutterasta työstä olivat äiti raukan voimat taas koko lailla heikontuneet; senpä tähden hän kiitollisuudella otti vastaan eräältä hyvää tekevältä rouvalta tarjoumuksen tulla kesäksi maalle hänen maatilalleen, vaikka sydämeen kyllä koskikin kipeästi ajatellessa, että Elnan oli jäätävä Helsinkiin yksin, ilman häntä. Mutta olihan Elna jo aikaihminen, omantakeinen, ajatteleva ihminen, joka voi pitää huolta itsestään ja vastata töistään ja teoistaan. "Ja Herra olkoon hänen suojelijansa", ajatteli äiti lähtiessään.

Oi, kuinka vapaus, tuo kaivattu, ennen vieras vapaus maistui Elnasta makealta, kun äidin lähtö höllitti kodin ikäviä kahleita! Se oli omituisen mielihyvän tunne, jommoista hän ei ollut ennen koskaan kokenut. Jopa hän melkein iloitsi siitä, että ennen aina oli ollut ikäänkuin vankeudessa ja nyt sai yhdellä kertaa, täysin rinnoin, hengittää, vetää keuhkoihinsa vapauden, itsenäisyyden, oman tahdon suloista ilmaa. Perästäpäin hän kyllä kuitenkin käsitti, että ell'ei äiti häntä aina ennen olisi niin kiinteällä pitänyt, jos hän vähitellen, pienuudesta jo olisi saanut ohjata omin käsin elämänsä purtta, niin ei hän ainakaan olisi niin pian karille ajanut, jos ollenkaan.

Nyt ei tarvinnut äidiltä pyytää, että "saanko minä tänä iltana mennä sinne ja sinne", nyt ei tarvinnut pelätä soimauksia, jollei tullut määrätunnilla kotia, eikä nyt tarvinnut tehdä tiliä siitä, mitä silloin ja silloin oli tehnyt ja missä oli ollut. Kuiskasi vain Liinalle korvaan, että "huomennahan on taas sunnuntai, tule minua hakemaan, niin lähdetään koko päiväksi Korkeasaarelle" tahi kun iltasin puodin sulki, niin lähti esplanaadille kävelemään ja kappelin edustalla musiikkia kuuntelemaan tahi Hesperiaan akrobaatteja katselemaan tahi chansonettilaulajattaria kuuntelemaan. Ei ketään silloin tarvinnut peljätä, vaikka illat pitkään istui jossakin penkillä lehmuksen hämärässä varjossa, hauskasti jutellen sydämen salaisuuksista jonkun tuntemattoman kavaljeerin kanssa, joka oli uskaltanut puhuttelemaan tulla, tahi antoi Alfredin yösydännä, syrjäkatuja pitkin, itseään kotia saattaa, kauan aikaa vielä portilla hänen kanssaan jutteli ja jäähyväisiksi salli hänen pusertaa itseään rintaansa vasten sekä painaa huulille pitkän, pitkän suudelman. Eikä sitä seuraavana aamuna katua huolinut, hävetti alussa vain vähäsen, että tuo punssilasi niin piti päähän mennä ja noin hurmaantua saattoi, mutta kun jälleen puotiinsa tuli, niin heräsi ikävä ja sama halu saada häntä taas sinä iltana tavata ja halu taas saatattaa itseään kotia ja taaskin saada samallainen hyväily.

Ja samaa lystiä oli sitte koko kesän.

Tuli elokuu lauhkeine iltoineen ja kauniine kuutamoineen. Usein istui Elna Alfredin rinnalla Kaivopuiston vuorella ja katseli sitä kimaltelevaa hopeasiltaa, jonka kuu loi hiljaa väräjävän meren pinnalle ja joka viistoon kulki Viron rantamaa kohti, vaikka ei näyttänyt koskaan voivan siihen yhtyä. Suloisesti kuiskaellen he istuivat ja katselivat Viaporin äänettömiä valleja ja kirkkoa, laivoja, jotka siellä täällä tekivät päivänsä viimeisiä kulkuja, ja majakkaa, joka valollaan heille ilkkuen silmää iski! Toisinaan taas tuli Alfred illemmalla puotiin ja kun puoti suljettiin, otti hän ajurin ja ajoi, kiertäen käsivartensa lujaan Elnan vyötäisten ympäri, Hesperiaan ilotulitusta katselemaan, jälessään toinen ajuri, joka Liinaa ja hänen kavaljeeriansa samallaiselle matkalle kuljetti. Siellä he sitte kävelivät edestakaisin, kuuntelivat jymisevää sotilassoittoa ja iloisten laulajattarien kirkunaa, katselivat sähähteleviä ja räiskiviä raketteja, joivat varistettua viiniä ja söivät lopuksi illallista yksityisissä huoneissa. Ja auringon nousun edellä puhalteli jo raitis aamutuulonen, kun he vihdoin kotiansa vaelsivat.