* * * * *
— Voi Herra Jumala! Rakas Liina! Sano, mitä pitää minun tekemän! Autahan, neuvo edes! tuli Elna kerran syyskuun lopulla epätoivoissaan kumppanilleen valittamaan.
— Mitäs minä sille voin. Ja mitä se minuun kuuluu. Mene Alfredisi luo. Tehän sen teitte. Syyttäkää itseänne.
— Voi rakas Jumala! Sinäkin niin puhut! Vai mene hänen luo? Etkö luule, että ensimäiseksi menin juuri hänen luo? Mutta hänkin kääntää mulle selkänsä. "Olenkos minä siihen syypää?" sanoi hän. "ja mistä sen tietää, kenenkä kanssa sinä olet ollut."
— Lähde Pietariin. Kyllä siellä siitä pääset, kehoitti Liina.
— Entäs äiti?! Kolmen viikon kuluttua palaa hän maalta. Ei, minä en tätä kestä. Minä… hukutan itseni.
— Ole hupsuttelematta!
Elna raukka! Näin yht'äkkiä selvisi hänelle kaikki, kaikki, koko elämän ilo ja kurjuus. Sen ruusuharso oli pudonnut alas ja hänen vastaansa irvisteli alaston, musta tyhjyys. Häntä, jota hän ennen oli rakastanut, joka veti häntä puoleensa, kuin joku salaperäinen maneetti, alkoi hän nyt vihata viheliäisenä heittiönä. Ja vaikka välistä tuntuikin niinkuin hän olisi ollut ainoa, joka voisi häntä lohduttaa ja apua antaa, jonka turviin tahtoi heittäytyä voidakseen hänen sylissään rauhallisesti vaikka edes hetkeksi sulkea silmänsä epätoivon ammottavalta kuilulta, niin heräsi samalla myöskin kammo, joka niinkuin vastaismaneetti sysäsi häntä hänestä kauemmas, yhä kauemmas. Äiti se oli, joka nyt yhäti kangasti hänen silmissään, äidin kotiatulo ja — Jumala!
Nämä molemmat, jotka hän oli unhottanut, jotka hän oli ylenkatsonut, seisoivat nyt hänen silmäinsä edessä, kun hätä oli suurin. Mitä oli äiti sanova, kun hän tulee kotia, kun hän saa kaikki tietää? Ja hän tulee kohta. Nyt ei ole enää kolmea viikkoakaan jäljellä, päivä kuluu päivän perästä, tasaisesti, taukoamatta. Oi, jos niitä edes voisi pidättää, pysäyttää, pitentää vaikka, mutta ne tuntuvat kuin tahallaan yhä lyhemmiltä. Silloin, ennen, häntä odottaessa, ne tuntuivat niin hirveän pitkiltä, vaan nyt nekin ikäänkuin näkyvät tahtovan pilkkaa tehdä, rientävät, kuin hullut. Jumala! Jumala! Hän seisoo siinä ja ojentaa syntisraukalle sovinnon kättä, Hän yksin on tullut lohduttamaan nuhtelematta ja soimaamatta, Hän tarjoo hänelle anteeksiantamusta kaikesta, kaikesta. Niin, mutta vasta siellä, rajan toisella puolella, jossa ei enää löydy pelkoa, katumusta, epätoivoa, häpeää…
Häpeää! Häpeä juuri häntä kaikista eniten masentaa, häpeä itsensä, omantuntonsa edessä, häpeä äitinsä, ihmisten, koko mailman edessä. Ei, hän ei voi sitä kestää. Rauhattomana harhailee hän yksinänsä pimeinä syysiltoina ja nousee varhain ylös unettoman yön jälkeen, tahtoo paeta omaa itseänsä, karata kauas pois ihmisten näkyvistä. Mutta se rahtunen velvollisuuden tuntoa, joka hänellä vielä jäljellä on, pakottaa häntä kuitenkin puodissaan käymään, teeskentelemään, että hän on sama entinen Elna ja väkinäisellä hymyllä vastaamaan tuttujen ihmetteleviin kysymyksiin, että "mikä häntä vaivaa" tahi "miksi hän on niin muuttunut", vastaamaan "ei mikään, en minä ole muuttunut"…