Tulevana tiistaina on jo äidin määrä tulla. Siis vain kaksi kokonaista päivää enää jäljellä, sillä nyt on lauantai. Voi, Herra Jumala! Mitä pitää nyt tehdä?
"Lähde Pietariin, kyllä siellä siitä pääset", muistaa Elna yht'äkkiä Liinan sanat. "Mitäs jos todellakin…?" ajattelee hän. "Mutta siihenhän tarvitsee kuitenkin rahaa ja minulla ei ole. Vaan tänäänhän on lauantai. Viikon rahat ovat tänä iltana tahi huomenna vietävät isännälle. Mitäs jos minä ne… jos minä ne lainaisin?" Ja iltasella sulkee hän puodin, lähtee kotiaan ja valmistaa, niinkuin tavallisesti, tilin kassastaan.
Huomenna, kello puoli kahdeksan, on hän jo rautatien asemalla. Siellä ei ole vielä juuri ketään. Muutamia rautatien miehiä puhelee vain eräässä nurkassa. Kahdeksalta vasta ajaa karauttaa pari ajuria portaiden eteen ja väkeä alkaa vähitellen keräytyä, mikä lähdön puuhassa, mikä saattamassa, mikä kirjettä tahi pakettia tuomassa. Eteisessä ja odotussaleissa syntyy liikettä ja hälinää, kävellään ja puhellaan. Joukon läpi puikkelehtivat sanomalehtipojat, jotka tavanomaisilla huudoillaan kutkin sanomalehteään huutavat. Kassain luo muodostuu pitkä jono piletin ostajia. Elna, pieni, musta salkku käsivarrellaan, asettuu jonoon. Siinä, mietteissään, hajamielisenä seisoessaan kuulee hän yht'äkkiä äänen.
— Elna! Pietariinko sinä lähdet? Se oli Liina.
— Enkä. Malmin asemalle vain.
"Todellakin. Näinhän saavat kaikki tietää. Ja lähtevät takaa ajamaan", tuli hän ajatelleeksi.
Ja hän ottaa piletin Malmin asemalle. Sieltähän kerkiää sitte ottaa toisen, minne tahtoo.
Soitetaan ensimäinen kerta. Odotussalien ovet laiturille avataan ja väki tulvahtaa laukkuineen, tavaroineen ulos, kilvan rientäen etsimään itselleen hyvän paikan vaunuista. Elna on myöskin astunut erääseen kolmannen luokan vaunuun ja istuutunut laiturin vastaiselle puolelle pienelle penkille, oven komeroon, piiloon, ihan nurkkaan, ettei kukaan häntä enää huomaisi. Laiturilla juostaan, puhellaan ikkunoissa, ovia avataan ja paiskellaan kiinni, kuuluu toinen soitto, kolmas, viimeinen hyvästi, konduktöörin pirisevä pilli ja sitte veturin korvia vihlova, räikeä vastaus sekä muutama, harva "puh, puh". Ja juna kiitää pois…
Mutta Malmin asemalla ei Elna otakaan pilettiä kauemmaksi. Lähtee vain kulkemaan tietä pitkin, ilman määrää, kulkee ja poikkeaa vihdoin metsään. Sydän alaa niin pahasti vääntää, hän istuutuu mättäälle. Ensin vähän helpottaa, vaan sitte yhä enemmän eltoo ja ku'ottaa. Voi, Herra Jumala! Mitä tämä on?! Hän istuu, tukee päätään käsillään. Taaskin hirveä tunne sydänalassa ja sulatettua ruokaa purskahtaa ulos suusta. Ja sitä kestää kauvan, hyvin kauvan, lopulta tulee vain pelkkää keltaista sappea. Kylmät hikihelmet peittävät hänen kalpean otsansa. Voi, Herra Jesus auta!
Vihdoin, kun tämä puuska on mennyt ohi, nousee Elna ylös ja menee lähellä olevaan latoon maata…