Hän makasi kauan, iltapuoleen asti, ja rauhallisesti. Näin rauhallisesti ei hän ollut pitkiin aikoihin maannut, tuskin sinä kesänä ollenkaan. Hän oli unhottanut kaikki ja kun hän heräsikin, niin ei hän olisi heti muistanut mitään, ellei hän olisi kaivannut nenäliinaansa. Hänen oli tapa pitää nenäliinaa salkussaan, mutta salkkua ei ollutkaan hänen vieressään. Hän oli sen siis unhottanut sinne, metsän laitaan. Vaan, Herra Jumala! Siinähän olivat kaikki ne rahat, jotka hän edellisenä iltana oli puodista mukaansa ottanut, isännän rahat!
Yht'äkkiä hypähtää hän ylös ja juoksee pelästyneenä etsimään sitä mätästä. Hän löytää sen: siinähän on selvä merkki jäljellä hänen siellä olostaan. Hän etsii, katselee ympärilleen: salkkua ei näy missään! Sen on siis joku ottanut, joko luullut sen siihen joltakin unhottuneen tahi varastanut sen. Ei, ei näy missään, vaikka kuinka etsisi.
Epätoivossaan juoksee hän taas takaisin latoon, jossa oli maannut. "Ehkä sen olinkin ottanut sinne mukaani, vaikk'en muista, ja ripustanut johonkin naulaan tahi seinän rakoon." Vaan salkkua ei löydy mistään, ei seiniltä, ei heinistä, jotka hän mylleröi ylös alasin. "Se on siis todellakin poissa ja minä olen — varas!"
"Herra, Herra, miksis minut ylenannoit!"
"Vaan ei, ei se ole niin! Minä olen hyljännyt Herran eikä Hän minua ja siksi kohtaa minua nyt Herran rangaistus."
Ja Elna lähtee rientämään takaisin asemalle, juoksee melkein, mättään luona vain kotvaksi seisattuu ja katsoo ympärilleen, ja sitte taas lähtee juoksemaan. Hän ikäänkuin pakenee jotakin, joka vainoo häntä, seuraa häntä kintereillä, mutta joka kuitenkin on hänen muassaan, hänen sisässään. Omaa itseään hän pakenee, vaan ei pääse kuitenkaan paikoiltaan. Oi, se on pahempi kuin painajainen, tuhansia kertoja pahempi!
Kun hän tulee likemmä asemaa, kuuluu radalta Helsinkiin menevän junan kohinaa. Sillähän sitä pääsee heti pois, kotia. Taskustaan, pienestä kukkarostaan löytää hän vielä kahdenmarkan rahan, menee kassan luo ja ostaa piletin, nousee sitte junaan ja istuutuu jälleen vaunun nurkkaan, hatun harso silmillä…
Luulo, että häntä jo etsitään, ajetaan takaa, valtaa hänet valtaamistaan. "Ainakin on poliisi jo vastaanottamassa, kun tulen Helsinkiin", ajattelee hän. Vaan junassa ei kukaan häntä huomaakaan, toinen puoli vaunua on melkein tyhjä, ja junankuljettajakin vain riksahuttaa murusen keltaisesta piletistä ja kulkee tietään eteenpäin. Eikä Helsingin asemallakaan ole poliisia yhtään, muutamia tuttuja herroja vain, jotka hänelle hymyillen lakkia nostavat. Ei kukaan näy tietävän tahi aavistavan mitään ja kaikki on entisellään.
Mutta kotia tultuaan muistaa hän taas yhtäkkiä, että ylihuomenna, tiistaina, on äidin määrä palata maalta, ylihuomenna jo. Ja samalla muistaa hän myöskin pahoinvointinsa syyn ja salkkunsa katoamisen ja isännän rahat ja poliisin ja vankeuden…
"Ei, ei, minä en kestä, minä en kestä tätä…! Herra Jesus Kristus auta!" ja hän purskahtaa hurjaan itkuun ja vaipuu alas suin vuoteellensa, yksinäisessä pienessä huoneessansa.