Ja siten makasi hän siinä koko yön, aamuun asti, väliin koettaen rukoilla, väliin taas itkien rajusti, väliin raueten unen ja valvomisen väliseen tilaan, jolloin aivot toivat hänen eteensä sekavia kuvia ja hänen päähänsä johdottomia, päättömiä ajatuksia. Toisinaan hän tiesi, että hän siinä makasi, ja tuntui aivan kuin olisi pitänyt nousta ylös ja lähteä puotia avaamaan, mutta ettei jaksanut nousta. Eikä vain jaksanut, mutta ei viitsinyt, ettei tahtonut, että oli samantekevä, menikö tahi oli menemättä. Mutta sitte piti taas tehdä jotakin, piti välttämättä nousta ylös ja tehdä jotakin. Mitä oikeastaan, se oli epäselvä, mutta että se oli tehtävä ennen kuin äiti ehti tulla, se oli välttämätöntä. Ja hirveästi teki mieli saada selville, mitä se oli, jota piti tehdä, mutta se vain ei tahtonut millään muotoa selvitä. Aina sitä oli jo vähän niinkuin jäljellä ja perille pääsemässä, mutta sitte sekaantui taas kaikki.
Seinän takana, naapurien huoneessa löi kello viisi.
Silloin hypähti Elna yhtäkkiä selki selvänä ylös vuoteeltaan. Vasta kun hän seisoi lattialla, huomasi hän, ettei hän ollut riisuutunut, vaan oli maannut täydessä puvussa. Hattu ainoastaan oli piirongin päällä, vuoteen vieressä. Ja nyt, yhtäkkiä, oli hän selvillä siitä, mitä piti tehdä.
Hän lähti hiljaa ulos. Koneentapaisesti kulkivat hänen askeleensa Ruoholahdelle päin. Koko kaupunki nukkui sikeätä unta. Taivas oli tasaisessa harmaassa pilvessä ja ruumista, unettomuuden ja sielun tuskien runtelemaa ruumista puistatti kolakka aamuviima. Harvaan rakennetut syrjäkadut mataloine puutaloineen näyttivät ikäviltä, kuolleilta ja herättivät inhoa. Jalkakäytävät olivat epätasaiset ja huonot, jotta oli kompastua joka askeleella. Liikkeellä oli tuskin yhtään ristisielua.
Hän kuljeskeli kauvan katuja ja rantaa pitkin, yli tunnin ajan. Vähän matkan päässä laiturista veisti kaksi miestä hirsiä jotakin rakennusta varten. Ne näkyivät tuskin huomaavankaan Elnaa, joka meni ja istuutui erään laiturilla olevan, kumoon kaadetun venheen laidalle.
Siinä hän istui jonkun aikaa ja mietti. Rantaa pitkin ajoi mies vesitynnyriä. Ajaja puhui huutaen muutaman sanan kirvesmiesten kanssa ja ajoi eteenpäin. Silloin nousee Elna nopeasti ylös, menee laiturin äärimäiseen päähän, seisoo kotvan ja — hyppää veteen.
Vesi pursuaa vaatteissa, kohisee korvissa ja silmissä näkyy keltaisen vehreitä ylöspäin kohoavia helmiä.
Kuuluu paukaus.
Ne olivat kirvesmiehet, jotka, tämän huomattuaan, juoksivat sillalle ja heittivät siinä kumossa olevan veneen veteen. Toinen heistä hyppäsi veneeseen ja veti Elnan ylös.
— Antakaa minun kuolla, sanoi hän — ei minusta enää kukaan huoli.