— Mistä sen tiedätte?
— Niinhän ne sanoivat siellä anomusasiain kansliassa, että tänne se oli silloin lähetetty se valitus, jonka Keisari otti, ja se uus' anomus, jonka kaksi viikkoa sitte anoin. Tämän lipun käskivät näyttämään…
Mummo aukoo nenäliinaa. Sen sisästä tulee esille punaisella villalangalla ristiin sidottu paperitukko, jonka reunat ovat käsittelemisestä mustuneet. Ja sieltä ojentaessaan pienen lipun, jossa on merkitty anomusasiain kansliasta lähetetyn kirjeen päivämäärä ja numero, selittää hän:
— Anitshkovan palatsin lähellä olevaan kirjelaatikkoon laskin Keisarin nimelle nyt sen anomuksen ja kolmatta viikkoa olen täällä vastausta odottamassa.
— Mikä nimenne on? Ja mistä olette kotoisin?
— Miettinenhän se on sukunimi. Ja Heinävedeltä oon,
Karhilantaipaleen kylästä.
— No, sanokaa lyhyesti, mitä teidän asianne oikein koskee?
— Mitäkö koskee? Sitähän se koskee talon ryöstöä. Kun se vallesmanni Lunkreini otti ja möi sen. Kolmekymmentä yhdeksän markkaa neljäkymmentä penniä oli rästiä, kun se kuulututti avissioonin. Ja vaikka se sen sadasta markasta möi, niin ei meille loppurahoja antanut; — silloin oli vielä ukkokin elossa. Mutta napitpa siltä sitte kuitenkin lähti. Kuvernööri tuli ja otti siltä napit ja virattomaksi jätti. Nyt on heittiö kuollut.
Mummo pyyhkii vesiä silmistään.
— Odottakaa vähän, niin minä katson, onko paperinne tulleet?