Riitta. Unhottanut?!
Fincke. Se on varma. Jos hän koskaan on edes sinua rakastanutkaan!
Riitta (itsekseen). Tuo salainen, kalvava aatos! Kuulenko sen jälleen?!
Fincke. Niin, Riitta! Joka sinua rakastaa, se tahtoo elää sinun tähtesi. Vaan sitä hän ei ole tahtonut. Ja kuitenkin sinun tähtesi vain hänen olisi pitänyt ja ansainnut elää.
Riitta. Onneton! Onneton!
Fincke. Niinkuin näet: turha on surusi! Turhaan häntä pelastaa koetat! Ota vastaan apu, jonka sinulle tarjoan! Se on ainoa, mitä hyväksesi tehdä voin. Ajattele elämääsi, Riitta! Elä anna sen sammua kukkeassa nuoruudessasi!
Riitta (intohimoisesti). En koskaan, en. Ennen kuolenkin.
Fincke. Kuinka tahdot. Olet siis valinnut?
Riitta. Ja te voitte uskoa, että minä tuohon tarjoamaanne apuun suostuisin?! Tuohon häpeälliseen, kurjaan esitykseenne?! Hah-haa!
Fincke. No. Sinä turvauduit minuun. Ja minä olen tahtonut tehdä hyväksesi, minkä voin. Olen tarjonnut sinulle elämisen mahdollisuuden. Siitä et huolinut. Vaan tiedä sitte, että sinunkin elämäsi on minun käsissäni nyt.