Riitta. Minunkin?
Fincke. Sillä kruunun omaksi talonne joutuvat, kun tuomio on langennut. Ja mitä on elämäsi silloin?
Riitta. Uhkaus tuo ei peloita minua. Ennen omaisteni kanssa kuolemaan menen, kun heitä en pelastaa voi. Parempi kunnialla kuoleminen, kuin viheliäisyydessä elämä.
Fincke. Mieletön olet, nainen.
Riitta. Enkä. Minä kyllä tarjouksenne tajuan. Apunne alta, rakkautenne ra'oista, lempeytenne lomista pilkistää vain katala kavaluus minua vastaan. Kylmä kuin teräs on katseenne ja väkivalta sydämmessänne kunniasijalla istuu. Sääliä, lempeä siinä ei hituistakaan ole. Niitten varjossa vain minun ja meidän kaikkien omaisuuden omistajiksi pyritte. Niin. Juuri sitä te tavoittelette, ette muuta.
Fincke. Riitta! Mitä tarkoitat?!
Riitta. Sitä juuri, mitä julki sanonkin.
Fincke. Ja sinä uskallat?!
Riitta. Uskallan ja tahdon nyt sanoa sen, mitä kaikki tietävät. Tahdon puhua teille suuni puhtaaksi. — Niin, tämä ei ole ensimäinen kerta, jolloin juonillanne talonpoikain omaisuutta itsellenne omistatte. Verotiloja rälssitiloiksi muuttamalla ryöstätte te…
Fincke (tarttuen Riitan käsivarteen). Vaiti! Ei sanaakaan enää taikka heitän sinut pellolle!