Haataja. Millä lailla?
Nyrhi. Minä kerron. Nähkääs: siellä on Ruotsissa Smoolantti-niminen maakunta. Sielläkin olivat, niin meille Tukholmassa kerrottiin, nuo aateliset varkaat, myöskin omin päin, uusia asetuksia laatineet ja niiden mukaan veroja kiskoneet. Ja kun eivät sittenkään vielä itselleen kylliksi rahaa saaneet, niin rupesivat lopulta kirkonkellojakin myömään, — samoin voi käydä kohta meilläkin, — vaan silloin sitä eivät enää papit eikä kansa voinut kärsiä.
Haataja. Jumalan häväistystä!
Riitta (palaa tällä välin tuvasta ja kuuntelee Nyrhin takana, oven pieleen nojaten, hänen kertomustaan).
Nyrhi. Niin juuri. Kansa silloin vihdoin heräsi. Jumala on meidän puolellamme, he sanoivat ja nousivat vastarintaan. Ja kansan puolella Jumala olikin. Siellä oli, näette, muuan talonpoika, Niilo Dacke nimeltään. Hän kutsui kansan kokoon ja kaikki päättivät yhdessä käydä vouteja vastaan. Ja saipa silloin siinä ottelussa moni vouti kuolemansakin.
Ääniä joukosta. Se oli oikein! — Jumalan rangaistusta!
Nyrhi. Ja kuulkaahan! Kansaa siellä auttoivat papitkin. Nekin olivat vääryyttä kärsineet. Sillä luuletteko te, että nuo voudit papeillekaan kaikki ne kymmenykset vievät, jotka ne meiltä heitä varten muka kantavat?! Johan nyt!
Ääniä joukosta. Vielä mitä! Arvaahan sen!
Nyrhi. Ja tiedättekös mitä? Dacke sai apua Saksan keisariltakin. Ja Lyypekistä myöskin hänelle apua lähetettiin. Nähkääs: muuallakin maailmassa jo huomattiin, mitä vääryyttä talonpoikia kohtaan harjoitettiin.
Vainikainen. Katsos vain! No, no? No, kuinkas sitte kävi?