Riitta. En ymmärrä todellakaan, Maunu, miksi syöksyä suinpäin siihen vaaraan.
Nyrhi. Rohkea vain rokan syöpi.
Riitta. Kaikki unhotat. (Hellästi.) Et minuakaan muista, tulevaa onneamme ajattele. (Istuutuu Nyrhin viereen.)
Nyrhi (ottaa Riittaa kädestä). Kyllä, kainaloiseni, kyllä. Aina olet siltä aatoksissani. Tässä mieleni myrskyssä tuikat sinä yhäti houkuttelevana rauhan sataman tulena.
Riitta. Jospa vain onnellisesti perille pääsisit! Et tiedä, kuinka kärsin tuota odottaen! Et tiedä, kuinka sydämeni vapisee sinun tähtesi, Maunu! Kuinka nyt on käyvä?! Mitä tästä nyt tuleekaan?! Viikon perästähän sinun on määrä viedä minut taloosi.
Nyrhi. Niin juuri, niin. Viikon kuluttua vien sinut täältä vaimonani, tulet omanani talooni. (Hyväelee Riittaa.)
Riitta. Ja kuitenkin juuri nyt näin uhmailet. Tällaiseen uhkataisteluun antaudut. Panet alttiiksi henkesi, — kaikki.
Nyrhi. Se on minun tehtävä. Se on velvollisuuteni. Tuntoni ei siedä tätä vääryyden menoa enää. Siitä on tehtävä loppu. Millä keinoilla tahansa. Ja nyt on asiaan ryhdyttävä. Aikaa ei ole enää hukattavana. Nyt juuri se on tehtävä. Ja minun se on tehtävä. Se on velvollisuuteni itseäni ja — teitä kaikkia kohtaan.
Riitta. Velvollisuutesi?! Vetääkö samaan vaaraan niin moni muukin, — myöskin veljeni, äitini, minut? Ehkä koko maamme? Velvollisuutesi sanot? Entä oikeus? Onko sinulla oikeutta siihen, Maunu?
Nyrhi. Kuulithan äsken: kansa on puolellani. Se kannatti minua. Siinä oikeuteni.