Riitta. Mitä kuulen?! Voi, kiitos, kiitos tuhansin kerroin! (Tarttuu Fincken käteen ja polvistuen painaa sitä huulilleen.)
Fincke. Nouskaa, Riitta, nouskaa! (Nostaa Riitan ylös, vaan pitää edelleen häntä kädestä.)
Riitta. Voin siis toivoa, — luottaa teidän jalomielisyyteenne?
Fincke. Sanoittehan, että muita perillisiä ei ole, kuin te? Eikö niin?
Riitta. Niin, niin. Muita ei meitä ole, kuin mieheni, veljeni ja minä.
Fincke. Niinkuin jo sanoin: syyllisten kohtalolle minä en mahda mitään. Mutta teidän, Riitta, teidän ei kuitenkaan tarvitse yksin jäädä.
Riitta. Mitä tarkoitatte? En ymmärrä.
Fincke. Minä tahdon pitää huolta teistä.
Riitta. Minusta?
Fincke. Kuulkaa! Olette vielä niin nuori, kaunis ja kiehtova. Elämä pitkä, tyyni ja ihana voi vielä edessänne olla nyt kohisevain onnettomuuden myrskyjen jälkeen. Ja sen elämän tahdon minä teille valmistaa.