RIIKKA: Mitäs minä muuta sanoa voin, arvoisa herra rovasti, kuin että emäntä juuri sen asian tähden on minut ensi köyristä irti sanonut.
ROVASTI: Vai on se sillä lailla? Jo minä nyt ymmärrän!
EEVASTIINA (syrjään Aliinalle): On tässä jo vähän vaikea ollakseni.
ALIINA (samoin Eevastiinalle): Eiköpä tuo vähän liene.
SAKARI: Ja siihen olen minä sanonut, että siinä tapauksessa tulee täältä samalla lähtö minunkin. Nythän se meidän, Riikka, (ottaa Riikkaa kädestä) alkaa olla vieläkin helpompi toteuttaa.
ROVASTI (Hiskiakselle): Tätä vartenko vanha isäntä siis oikeastaan minut luokseen kutsuttikin?
HISKIAS: Täyt… täytyihän minun ripit… ripit… ripittää rovastille… tille tämäkin asia… asia. (Nauraa hihittää hiljaista, hilpeää naurua, katsellen ympärilleen.)
EEVASTIINA (puolikovaan): Sekös ilkiää vielä haudan partaallakin…!
ROVASTI: No, vaan ei kai emäntä nyt niinkään sitte anna ainoan poikansa taloa jättää, vai?
EEVASTIINA: Onhan täällä, herra rovasti, tähän saakka ollut vähän muutakin syytä — (vilkaisten Hanniin) näin naapurien kesken.