HANNI: Ei minun, eikä, tietääkseni, Sakarinkaan puolesta.
SAKARI: Sen voin todistaa kaikkien kuullen minäkin.
EEVASTIINA: Niin, niin, oman päänsähän nuo näkyvät, nuoret, pitävän yhä sittekin.
ALIINA (valitellen): Niin, niin. (Tanelille). Näetsen, kuinka pian
Eevastiinakin jo taipuu.
TANELI (merkitsevästi): Pianhan se semmoinen perintö taivuttaa.
ALIINA (vihjaten): Saatikka kun rahat oikeastaan vain taisivat tarpeen ollakin.
HISKIAS (kohottautuen istuimeltaan, kovaäänisesti). E… en kuu… kuule mitään… mitään. Vieläkö täällä (katsellen asianomaisiin) ti… tingitään ja ka… ka… kauppaa hierotaan… hierotaan? (Vaipuu jälleen istumaan).
SAKARI (huutaen): Ei, vaari, ei vähääkään meidän puolestamme.
EEVASTIINA: Ei kai auttane sitte minunkaan…
LUKKARI: Joka on varakas, se on samalla myöskin rakas, koskapa jälkimäinen sana niin mukavasti edelliseen luonnostaan jo lankeaa.