ROVASTI: Sen uskon, vaikka en asiaa tunne.
TAVAST: Näin oli asia. Emilia Vartiainen, tämä neiti Hilda Vartiaisen sisar, oli minun morsiameni. Mutta eipä siihenkään aikaan omaiset suopein silmin katselleet, että vanhan aatelisen Tavast-suvun jälkeläinen, nuori upseeri naisi Vartiais-nimisen maakauppiaan tyttären. Me kaksi nuorta rakastimme kuitenkin kaikesta huolimatta toisiamme ja avioliittomme oli päätetty asia. Silloin tuli käsky yht'äkkiä minulle suinpäin lähteä sotapalvelukseen Kaukaasiaan. Meidän täytyi erota ja me erosimme — toivossa kuitenkin, että pian saisin palata kotimaahan jälleen. Mutta — aikaa olikin jo yhdeksän kuukautta kulunut, kun tänne pääsin. Ja kun kotia tulin, oli Emiliani (pyyhkii silmiään) kuollut kymmenen vuorokautta sen jälkeen, kun hän minulle oli synnyttänyt tämän poikani Maunun.
(Ottaa Maunun kainaloonsa).
ROVASTI: Se on kovin liikuttava tapaus, herra kapteeni.
TAVAST: No! Ketään en ole sen jälkeen enää rakastanut. Tämmöiseksi vanhaksi takkuiseksi sotakarhuksi olen jäänyt. Ja Maunukin jäi Vartiaisen nimelle sekä samalla tätinsä hellään hoitoon.
HILDA: Niin, kuin omaa lastani olen sinua, Maunu, rakastanut aina.
TAVAST: Mutta aikomukseni on saada Maunu vielä minunkin kirjoihini, minunkin vaakunaani käyttämään, sillä onhan hänellä hyvältä kalskahtava Maunu Tavastin nimi. Silloin pyydän teitä, herra rovasti, panemaan hänet kirkonkirjoihinkin minun nimeni alle.
ROVASTI: Tietysti, niinpian kuin asia on korkeimmassa paikassa saanut vahvistuksen.
TAVAST: Tiedän, että se on tarpeen.
MAUNU: Jos asian niin pitkälle pitää mennä, niin tyydyn minä kyllä puolestani olemaan Maunu Vartiainen niinkuin ennenkin. Enkä liene miestä huonompi siltä näinkään.