ROVASTI (huutaen korvaan): Hyvä muisti, sanoin, vanhalla isännällä vielä kuuluu olevan, muisti, joka ei petä.
HISKIAS: Muistanhan minä… minä vähän. Vaan ehkä lienee joku… joku minua pet… pettänytkin.
EEVASTIINA: Aina se kuitenkin asioita sotkee.
SAKARI: Vaari kun ei ole tottunut kaikkien puheeseen, niin ei aina oikein selvää saa.
ROVASTI: Se on totta. Koetan kysyä sitte ihan lyhyesti. (Hiskiakselle korvaan, harvaan). Muistaako isäntä tällä paikkakunnalla, isännän nuoruudessa, asuneen erään Piironen nimisen suutarin, joka oli muuttanut Venäjälle, — Moskovaan?
HISKIAS: Niin, muis… muistanko suutari Pii… Piirosta?
ROVASTI: Niin. Oliko täällä sen niminen teidän nuoruudessanne?
HISKIAS: Piironenhan se… se minun ken… kenkärähjiäni paikkaili… kaili. Ja uu… uusiakin se teki ja… ja hyvä suu… suutari olikin. Mutta sitte ka… katosi yht'äkkiä rep… reppuryssäin seurassa… rassa eikä tiedetty… ra… rajanko taakse… taakse se meni vai lä… lähetyssaarnaajaksi… jaksi Ahrikkaan, siinä kun… kun näät oli vä… vähän sitä… sitä saarnaamisen… tautiakin.
ROVASTI: Mattiko se oli nimeltään?
HISKIAS: Matti… Matti Piironen se… se oli. Muistanhan… mi… minä sen Matti… Matti Piirosen kas… kaskujakin, joita se… se aina pikilankaa… kaa vedellessään mi… minulle kertoi.